Matka jatkuu Seattlesta jonnekin...
4
Taustakuvina Coloradon vuoristojärvi ja Seattlea
Matkakertomuksen alkuun reittikartta
Pääsivulle
Seattle, Washington - 23-2509 sunnuntai - tiistai - 2001
Rajatarkastus jenkkeihin kesti toista tuntia jonojen takia. Huumekoira kulki ja nuuski, joka takaluukku avattiin. Minua vain vilkaistiin ja kehotettiin poistumaan Amerikan puolelle.
Lumihuippuvuori näkyi kauas; aivan niin kaunista ei ole kuin Kanadan puolella, mutta olkoon nyt.
Kolme viikkoa kesti reissata Floridasta Washingtonin osavaltioon, aivan luoteisosaan.
Yli yhdeksäntuhatta kilometriä! Siinä on paljon kohdepyörimistä, mutta aika lailla on tullut ajettua. Suuri maa jne.
Seattle on kaunis kaupunki, ei ihme että niin monessa elokuvassa se on taustalla ja tapahtumien kohteena.
Korkeat rakennukset lahden pohjukassa, kaupunkia molemmin puolin rantoja, meren smaragdi hohde loistaa rakennusten julkisivusta.
Hyvin laaja, siltoja paljon, leveitä liittymiä.
Osavaltion nimellä ja hallintokaupungilla ei kuulemma ole muuta yhteistä kuin että se on kunnianosoitus maan ensimmäistä presidenttiä kohtaan.
Hostelli 'Green Tortoise' on aivan keskustassa. 20$lla sai viihtyisät puitteet ja ilmaisen netin E-mailailuun.
Eräällä henkilökuntaan kuuluvalla on suomalainen naisystävä, siellä myös töissä; hän vain nyt oli kotonaan piipahtamassa, ikävä kyllä. Ja vierailijat taas joka puolelta maailmaa.
Kadulla maleksi tuttu joutojengi pummaamassa ja
mulkoilemassa. Autoa ei kehotettu aivan siihen jättämään,
mutta sivummalle voisi yrittää.
Vaikeata onkin saada parkkipaikkaa, vaunuja on tuhottomasti ja mittarit varattuina. Yksityiset tianaavat kivasti, pari tuntia maksaa 3-5 taalaa, aamuun asti parikymmentäkin.
Tuota tähtilipun varjojengiä riittää Seattlessakin, illalla kuljin sadan metrin soppajononkin ohitse. Osuvasti apua annettiin veteraanien muistomerkin luona.
Iltaelämä jatkuu kellon ympäri, mustia katukuvassa selvä vähemmistö.
Kaupungin kaduilla hymyilee parisataa lehmänkokoista sikapatsasta eri tavalla maalattuna tai puettuna. (Floridan Orlandossa on ihmisen kokoisia liskoja, hahmotettuina sijaintinsa mukaan - poliisilisko jne.)
Darune soi radiossa ahkeraan - ensi kerran nyt Valloissa kuulin.
Sataman liepeillä on monenkirjavat merimarkkinat joka päivä. Suuria kaloja, rapuja ja turistielämää. Pieniä kahviloita ja ravintoloita. Jokainen kahvila mainostaa tarjoavansa parasta kahvia koko Seattlessa.
Eläviä kaloja voi tiirailla kuulussa Meriakvaariossa, todella yhdeksän taalan arvoinen paikka tutustua meren valtakunnan asukkaisiin. On vekkuleista saukoista totisiin haihin, merihevosista koralleihin ja meduusoihin.
Mitä kaikkea ihmeellistä pinnan alla onkaan!
Huipentumana voi parikymmenmetrisen akvaarion keskeltä seurata kalojen liikehdintää.
Kalat uivat ympärillä ja päällä ja alla ja mulkoilevat ihmisiä funtsien keitä nuo ovat, mistä tulevat ja minne ovat menossa.
Bruce Leen haudalla en käynyt, vaikka osaa hojopotkut melkein yhtä hyvin kuin minäkin. Toinen käsistään toisella tavalla kätevä ollut huilaa etelään menomatkalla, ja siellä piipahdin.
James Hendrixin haudalla on kaljapulloja ja kynttilöitä, runoja sekä tupakantumppeja. Muistetaan Jimi-poikaa asiaankuuluvalla tavalla. Kukkiakin toki oli.
Tuon Greenwoodin hautausmaan eräs osasto
pysähdytti ja liikutti.
Vauvoina tai lapsina kuolleiden haudalle on
tuotu nalleja, leluja, ilmapalloja, kaikkea pientä
osoitukseksi ettei heitä ole unohdettu.
Oregon - 2609 keskiviikko
Oregonin puolelle, Astoriaan johtaa reilun parin kilometrin pituinen silta. Ajattelin kulkea Tyynenmeren puolta, rannikkotietä jonkin aikaa. On vain sadellut pari päivää, maisemat eivät näyttäydy edukseen.
Yleensä on ollut hienot ilmat, vain pari sateista päivää on kohdalleni sattunut.
Kanadassa ovat maisemat hyvin kotoisan tuntuisia, havupuineen kaikkineen, kansakin aika lailla pohjoismaalaisen näköistä.
Jenkkien puolella männyt ja kuusetkin hiljalleen katoavat, runsaslehtiset lehtipuut ovat vallanneet maan.
Liikenne on kovaa, vaikkei väkeä nyt niin valtavasti olekaan. Vaikka vaikkapa Seattleenkin johtava eräs yhdeksänkaistainen ruuhkainen tie viekin toisiin aatoksiin.
Mutta autolla mennään joka paikkaan, johtuen
juuri suurista välimatkoista.
Ja kovaa mennäänkin, yölläkin hirmusateessa vain painetaan sataa-sataakahtakymppiä kilsaa tunnissa.
Varsinaiset syvät urat puuttuvat, tiet ovat suurimmaksi osaksi hyvin tasaisia.
Heti sillalta Astoriaan tullessa on 'alkuperäinen suomalainen sauna', kuten kyltti kertoo.
Vancouverin satamakortteleissakin 'sauna' plakaatin näin, mutta luulisin että alkuperäisestä ideasta on jotain riisuttu.
Jäljelle on ehkä jätetty vain vaatteet pois ja hikoilu.
Astoriankin saunan seinän takana on kauppa, jossa myydään aikuisten videoita ja leikkikaluja.
Tarkoittaa kai höylää ja rautakankea ja hydrauliikan oppitunti yksi ja kaksi -juttuja.
Sauna avautuu vasta illan suussa, mutta en jää nyt sitä odottelemaan.
Ehkä joutuisin vain pettymään. Ehkä se onkin vain sauna.
- Astoria, Oregon - 2609 keskiviikko -
Oregon - 2709 torstai
Astorissa on myös Suomi-Hall, mutta sillä hetkellä siellä ei ollut paikalla ketään suomalaista.
Rannikkotiellä monessa plakaatissa tuodaan julki se tärkeä asia, että Miss Oregon Katie Harman on nyt myös koko Amerikan missi.
Mutta on kaunista katseltavaa nämä Oregonin maisematkin. Eilen ja tänään olen ajellut merenrantatietä etelään ja pysähdellyt ihastelemaan Tyynen valtameren aaltoja.
Valkopäiset parimetriset aallot vyöryvät kohisten tasaiselle hiekalle, kuin suurelle vaalealle marmorille. Merestä nousee paikoin suunnattomia järkäleitä, kuin ruhjoutuneita vuoria.
Viidensadan metrin korkeudelta avautuu hiljentävä näköala kauas taivaanrantaan ja pian tie kapea tie mutkittelee aivan meren tasalle ja voi astella kovalla aaltojen kastelemalla sannalla.
Sumuisena aamuna taivas ja meri ovat yhtä, jostain pilvien alta harmaat aallot vain ilmestyvät ja katoavat rannan kiviin ja poukamiin ja hiekkaan.
Tuntuu meren tuoksu, sekoitus suolaa, kalaa ja eksoottista mielikuvitusta.
Monen sadan kilometrin rannikolla on kymmeniä pieniä kyliä, ja turisteja vieläkin paljon, vaikka sesonki alkaa jo olla ohitse.
Aaltojen tasainen rytmi rauhoittaa.
Laskevaa aurinkoa on pakko jäädä tuijottamaan, ja siihen olisi hyvä jäädä vaikka aamuun asti.
Maailman suurin valtameri ja sen pärskyvät laineet rantakiviä vasten… - niin on ollut miljoonia vuosia ja on vielä oleva. Ja minä olen vain käymässä.
Rannoilla on varoituksia tsumaneista, jättiläisaalloista, jotka hetkessä saattavat muodostua valtavaa tuhoa aikaansaaviksi vyöryiksi.
Täällä ja yleensäkin ympäri maata näkee
kauppojen, huoltamoiden, lepopaikkojen yms.
seinillä ilmoituksia kadonneista ja kaapatuista lapsista.
Autoissa ja pihoilla liehuvat jenkkiliput, osa puolitangossa; niitä on paljon.
Mediassa kuulee uskonnollissävyistäkin keskustelua terrori-iskujen johdosta; onko sitten liian myöhäistä vai ei, mutta paljon on tullut valotauluja ja kylttejä, joissa kerrotaan jumalan suojelevan Amerikkaa.
Rahoissakin lukee, että jumalaan me luotamme. Isänmaallisia lauluja kuulee, vaikka ainahan jenkki on ollut lippuaan ihannoiva ja siitä ylpeä.
Ei tietenkään paha ominaisuus.
Ja mitä mieleeni on jäänyt, sotaan ollaan
valmiina vaikka se uhrauksiakin vaatisi.
Radion ohjelmiin soitellaan ja puretaan traumoja, ja kehotetaan ihmisiä jatkamaan elämää ja nauttimaan siitä puhtaalla omallatunnolla.
Kaikkialla olen kohdannut ystävällisyyttä ja iloisuutta; vieläkin joskus vain tuntuu oudolta, kun joka paikassa kysellään kuinka voit, mitä tänään kuuluu.
Se on sitä jokapäiväistä non-senssiä johon ei odotetaankaan syvällistä vastausta; siinä ei tarvitse alkaa vuodattamaan sydäntään kassarouvalle.
Bensa on ehkä pysyvästikin kivunnut 1.70-1.80 tuntumaan gallonalta, 30-40 centtiä ennen terroria olleesta. Onko se vain rahastusta?
Joka tapauksessa meikäläiselle halpaa, noin puolet Suomen hinnoista.
Oregon on siitä erikoinen osavaltio,
ettei täällä lätkäistä joka laskuun 5-10
prosentin veroa, sillä tuollaista veroa ei täällä ole.
Onhan suomalaisissakin tuotteissa oma alv tai jotain sellaista, se on vain jo valmiiksi ynnätty laskuun.
Takavuosilta on jäänyt mieleeni, että kaikkien hinnat olivat 99.99 -loppuisia, vaikka osti auton sen hinnassa oli vielä tuo ysiysicenttiäkin.
Nyt nuo centit ovat aikalailla tasaistettuja, hinnat loppuvat kahteen nollaan; ysiysi sentään on usein vielä muistona menneestä.
Ja muistaakseni jenkitkin ovat metrijärjestelmän hyväksyneet jo vuosikymmeniä sitten, mutta miksi mennä outoon metrisysteemiin, kun paunat ja mailit ja tuumat ovat niin tuttuja ja helppoja ja turvallisia.
- North Bendin kirjasto 2709 torstaina -
Oregon - 2809 perjantai
Oregonin etelä-osassa pistäydyin katsomassa auringonlaskua Cape Blanco majakalla.
Oli pilvistä, mutta hiljalleen tummuva ilta kohiseva meri ympärillä oli vaikuttava kokemus.
Voimistuvat aallot murtuivat rannan järkälemäisiin kiviin ja tuuli vei vaahtopäät mukanaan.
Oxfordin maisemista lähdin hiljalleen sisämaahan päin. On outoakin ajaa aamuisin kohden auringonnousua, kun kolmisen viikkoa on ajanut kohden auringonlaskua.
Rannikon läheisen Calapooya vuoriston kiemurteleva ja nouseva tie ylsi paikoin kahdenkin kilometrin korkeuteen. Tiheäkuusinen metsä alkoi joskus aivan tien reunasta ja kohosi ylös vuorille; välillä jäi näkyviin paljaita lakeja, rosoisia sormia, jotka osoittivat taivaalle. Ja vuoripuro solisi aivan tien tuntumassa…
Sitten nuo kauniit maisemat muuttuivat viidensadan kilometrin autiomaaksi, hiekkaiseksi erämaaksi, kuten kartassa lukee, laajaksi kuivaksi preeriaksi parin kilometrin korkeudella.
Taivaanrannasta taivaanrantaan on kanervamaista, metrinkin korkuista katajamaista pensasta, haaleanvihreää, likaisenkeltaista kasvillisuutta. Ja aina kun pääsee vuoren tasanteelle avautuu uusi samanlainen maisema.
Tunnista tuntiin sitä riittää. Seassa kuivunutta heinää, jota siellä täällä liikuskeleva lihakarja vetelee poskiinsa.
Tilojen välimatka saattaa olla viisikymmentäkin kilometriä. Varmasti paikallisen farmarin pienin mitta piikkilankaa aitaa varten on sata mailia.
Valtio on neljä viidesosaa Suomesta, asukkaista kolmisen miljoonaa, joten erämaatakin mahtuu.
Talot ovat parakkimaisia, sottaisia, jotenkin huolimattoman tuntuisia. Puuttuu viljavaltioiden loisto ja varakkuus. Maissia tai viljaa ei näy viljeltävän.
Silloin tällöin on vain hieman vihreää, viljellään apilaa ja heinää. Kastelurakennelmat ovat valtavia, parinkin sadan metrin mittaisia pyörillä liikuteltavia putkistoja.
Muutenkin talot ovat jenkeissä jotenkin 'pienempiä', matalia, pikkuruisia omakotitaloja. Onhan toki suuriakin, mutta yleisesti ottaen jonkinlainen pienuus iskee heti silmään -
jotain on sentään pientä.
Ja neekereitä ei näy - ovatkohan suomalaiset muuttajat takavuosina hätistelleet kaikki etelään?
Auringonlaskua
Mutta auringonlasku tuolla preerialla oli upea.
Maisema muuttui ensin pehmeän keltaiseksi,
sitten se sai sinisen pastellimaisia sävyjä.
Taivas oli punaista, sinistä, aivan satumaisen kaunis.
Ympärillä vuoret ja oudot pensaat, ei ketään
näköetäisyydellä, ja sitten tuli pimeys. Vartissa on jo yö.
Valoisaa kestää 12-13 tuntia.
Ylitin silloin juuri aikavyöhykkeen, ja ihmettelinkin ensin,
miksi pimeää tulee jo seitsemän kieppeillä.
Nyt olen sitten taas yhdeksän tuntia Suomesta jäljessä.
Jäin yöksi tuonne outoon maisemaan. Lämpötila laskee alle 45 Fahrenheitin, eli vähentämällä siitä 32 ja jakamalla sitten kahdella saadaan summittainen tajuttava lukema.
Aamulla kirkkaat tähdet alkoivat haalistua ja keltainen harso levisi maahan. Selän takana oli punerva kehrä sinisen kaistaleen päällä, edessä vaaleaa ja pinkkiä. Sitten valoisuus levisi joka puolelle, ja pian oli kirkas päivä.
Ja taivaanrannasta toiseen vuoria ja vain erämaata.
Erämaassa oli vain pari pientä kaupunkia, ja ennen Idahoa vielä sata kilometriä tuota kumpuilevaa preeriaa.
Pensaat jäivät vähitellen, mutta kuiva ruoho ja karja säilyivät.
Idaho - 2909 lauantai
Idahon puolella kaikki muuttui hetkessä aivan rajalta,
tuntui miltei uskomattomalta nähdä vehreyttä, maissia, perunapeltoja, omenaistutuksia, kukkia… vihreää joka puolella.
Outoa nähdä elämää.
Valtion pinta-ala on kaksikolmasosaa meistä, asukkaita neljäsosa. Suureksi osaksi nämä ovatkin Suomea joka suhteessa pienemmät.
Täällä tuntuu olevan järkiperäistä ajattelua ainakin siivousasioissa - pääkaupunki Boisen sisääntuloteitä oli siivoamassa bussilastillinen vankeja.
Löysin aivan sattumalta erään tiedon, ja menomatkalla Salt Lake Cityyn täytyy pistäytyä tervehtimässä erästä, jota jo tavallaan olen käynytkin moikkaamassa joitakin viikkoja sitten.
- Boise, Idaho 2909 lauantai -
Idaho - 29-3009
Olen jo jonkin aikaa ollut parin kilometrin korkeudessa, ja pienoista, normaalia suurempaa väsymystä ilmenee silloin tällöin. Puolenkin kilometrin nousut ja laskut tuntuvat korvissa.
Boisesta ylös Sun Valleyhin on tosi mutkikasta, renkaat ulvovat pienilläkin nopeuksilla. Kovaa ei viitsi painaakaan, ulosmeno tietäisi satojen metrien pudotusta.
Idahon eteläosasta, Ketchumin hautausmaalla lepää vanha tuttu, Ernest Miller Hemingway. Sopivasti kahden suuren kuusen välissä, jotenkin tuntuu hänelle ominaiselta.
Ollut siellä jo neljäkymmentä vuotta, siitä lähtien kun hän 1961 laittoi haulia hattuunsa.
Täällä hän asusteli useaan otteeseen, metsästeli, kalasteli, kirjoitti, viihtyi hyvin vuoristossa. Viimeiset pari vuotta hän asui Ketchumissa, hienossa liuskakivipuuhuvilassaan.
Se on kansalta suljettu eikä infossakaan 'tiedetty' sen tarkkaa sijaintia, mutta kyselemällä sain sen selville.
Vielä hänet kohtasin, aivan sattumalta huomasin matkakirjasta tuon tiedon. Floridan Key Westissä kävin hänen kodissaan astelemassa hänen jalanjäljissään.
Suurella, maassa makaavalla kivellä on paljon kolikoita.
Laitoin sinne kolikon minäkin, markan, maksuksi kourallisesta multaa, jonka otin mukaani hänen haudaltaan.
Keveät mullat, Papa!
Lähellä Sun Valleyta on 'Craters of the moon' kansallinen monumentti, kansallispuisto. Laava on pullistellut ylös, halkaissut maata, muokannut sitä, tehnyt luolia.
On kuin kuussa olisi, luulisin. Hyvin mielenkiintoinen paikka, viiden taalan arvoinen.
Nevada - 3009 sunnuntai
Nevadassa, melkein Suomen kokoisessa erämaassa oli hyvä testata kuinka kovaa Chevroletti oikein kulkee.
Tie on suora, tasainen, päivä hiljainen.
Sataaseitsemääkymmentä irtosi, sitten moottorin rajoitin esti suuremman nopeuden. Olisi mennyt kovempaakin.
Tuon pohjoisosan autiomaa on vuoristoista, puitakin kasvaa, mutta erämaata siitä huolimatta.
Asukkaita on puolisentoista miljoonaa, ja hekin suurimmaksi osaksi kaupungeissa.
Tuntikausia vain aavaa ja karua mutta kaunista.
Salt Lake City, Utah - 3009-011001
On se suolaa, jota Nevadasta päin tultaessa
heti rajalle tultaessa on.
Maistoin ja kävelin päällä. Suolaa kymmeniä kilometrejä. Tien luona likaista, kauempana puhtaampaa, välillä paljasta ja vettäkin - kuin lunta Suomen keväässä.
Tasaista, aava suola-aavikkoa; rajalta on kaupunkiin parisensataa kilometriä - välillä kuivaa maata, sitten kaupunkiin tultaessa taas suolaa.
Illan pimetessä koko taivaanranta oli kuin puolenmetrin ledirivistö, niin paljon näkyi valoja. Asukkaita on alle parisataa tuhatta, mutta vierellä on paljon muita taajamia.
Iltakin alkaa olla lämmin, päivällä jo kuumaa.
Ja bensan hinta laski heti alle 1.5$, eli alle kaksi ja
puoli markkaa litralta.
Ollaan parin kilsan korkeudella, taustan vuoret kohoavat yli neljäänkin tuhanteen metriin.
Lumivyöhykevaroituksia on paljon.
Suuren suolajärven vesi on todella suolaista, hyvä siellä on lokkien kellua. Päällä leijuu kuin olisi usvaa.
Tulevien talvikisojen vieraiden on syytä varautua valtion tiukkaan alkoholipolitiikkaan ja tuoda kanisterinsa tullessaan.
Vain privaattiklubeissa saa päihdyttävää, mutta sinne on omat maksulliset korttinsa; ruoan kanssa on mahdollista saada viiniä yms. Ilmankos kadut illalla ovat hyvin rauhallisia ja tyhjiä.
Ja ulkomainoksetkin vaikuttavat kovin siisteiltä. Mutta, kuulemma, rahalla saa täälläkin sitä ain.
Tuli ajatus, että täälläkö Esko Aho sen jenkkivuotensa ansiokkaasti vietti, sillä paljon löytyi hänennäköisiä patsaita.
Sitten huomasin olevani Temppeliaukion kirkkokeskuksessa; onhan tämä mormonikirkon päämaja.
Ja niin on Eskonnäköinen tuo Joseph Smith, joka yli sataviisikymmentä vuotta sitten uskonnon perusti - saatuaan taivaallisen ilmoituksen, että olisikohan syytä tutkia sukujuuria.
Täällä sekin onnistuisi, kirkon valtavista tiedostoista.
www.familysearsch.org
Kirkot ja alueen rakennukset ovat hienoja, tyylikkään yksinkertaisia, suuria kivirakennelmia, kuin loistohotelleja. Kongressitilaankin mahtuu 21tuhatta ihmistä. Kerralla.
Esittely, kaikki ilmaista. Oppaat ovat nuoria naimattomia naisia, iloisia, ystävällisiä, kauniita.
Heitä katsellessa ei viitsinyt edes alan vitsiä keksiä, niin viattoman herttaisia he ovat.
Rakastaako herra iloista antajaa? Uskollaan ovat onnelliseksi tulleita, ja se on OK. Vai johtuiko se tukahdetuista vieteistä, mutta heistä aivan kuin tihkui seksiä.
Hääpari Temppeliaukion kirkon edustalla
Salt Lake City, Utah - 0210 tiistai
Laitapuolen kulkijoita muutamia näkyi, mutta katukuva oli
heistä muuten siisti.
Muuten tuolla Temppeliaukion konferenssitiloissa on vessoissakin hyvä palvelu, ei tarvitse itse vetää laisinkaan.
Valitettavasti opastyttöjen palvelut eivät sinne yllä, automatiikka huolehtii pytyn huuhtelun.
Päivisin on kuumaa, illallakin vielä lähelle kahtakymmentä celsiusta. Mutta talviparina kuukautena lunta on reilustikin ja kuulemma hyvin kylmää, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Liikenteessä pärjää suomalaisilla opeilla, joukkoon vilkkaaseen vain, jalka kaasulle ja kunhan pysyy omalla kaistalla eikä ohita poliisiautoa niin ok.
Menoa helpottaa se kätevä käytäntö, että punaisilla saa kääntyä oikealle, jos se vain on muuten turvallista.
Ja koulubussit ovat todella yhtä rumia ja huomiota herättäviä kuin kuvissakin. Niiden ohittaminen silloin kun ne vilkuttavat punaista on ehdottomasti kielletty.
Koulun kriittisinä aikoina alueilla on alennetut nopeusrajoitukset, niistä ilmoitellaan vilkkuvin keltaisin valoin.
Koululaisia ohjataan kadunylityksissä ja vaikuttaa että lapset todella huomioidaan hyvin liikenteessä.
Utah - 0210
Salt Lake Citystä etelään ja itään Utah on kaunista, jylhää autiomaata, mutta vihreämpää kuin yleensä.
Vuoret ovat suuria ja preeriat laajoja, aivan
erilaista kuin muualla.
On hyvin laajaa; tiet ovat kaukaa katsottuna kuin kynällä piirrettyjä ja autot sokeripalan kokoisia.
Vuorissa on paljon soramaista, rinteet ovat täynnä sinne valuneita suuria kiviä.
Luulin jo ettei mitään erikoisen kaunista enää voisi tulla vastaan, että maisemat ovat kauneuden erilaisia muunnelmia, kuin naiset - hämmästyttävää että aina vain toistaan kauneimpia tulee jostain esiin - mutta pian näin jotain sellaista, joka laittoi huulet soikealle.
Archesin kansallispuisto on jossain Utahin itä-eteläosassa, kymmeniä kilometrejä punaisia vuoria, punaiset liuskakivimäiset rinteet kohoavat kilometrien korkeuksiin.
Liusketta pystyssä ja poikittain, mosaiikkimaisia rinteitä, holvia, reikiä vuorissa ... aivan ällistyttävän upeita tummanpunaisia maisemia vihreän ruohon ja sinisen taivaan seassa.
Hiekkakin on punaista, kapean kanjonin pohjalla solisee sininen joki... kauneinta mitä olen nähnyt.
Joskus aivan sileä punainen seinämä alkaa aivan käsietäisyydeltä ja kohoaa satojen metrien korkeuteen.
Punainen vuori
Colorado - 0310 - keskiviikko
Noihin punaisiin vuoriin on hyvä jättää kiehtovat ja
mykistävät Kalliovuoret.
Coloradon puolella ne vielä jatkuvat, valtio on vielä virallisesti Rocky Mountain -aluetta. Kanadasta alkava, viidentuhannen kilometrin mittainen vuorijono päättyy täällä hiljalleen.
Coloradon lounaisosasta Cortezista alkavalla upealla vuoristotiellä on paikoin punavuoria sielläkin.
Vielä ollaan parissa kilometrissä, paikoin vuorten huiput hipovat pilviä viidenkin kilsan korkeudessa.
Täällä, kahden ja puolen kilometrin korkeudessa on mykistävä Black Canyon. 70 kilometrin mittainen rosoinen halkeama on syvimmillään yhdeksänsataa metriä ja etäisyyttä reunasta reunaan pisimmillään suunnilleen saman verran.
Nimi on tullut siitä, ettei auringonvalo aina yllä rotkon joka sopukkaan.
Täytyi oikein varmistaa, että lujat kaiteet kestävät ennen kuin uskalsi niihin nojata.
Vuorikiipeilyä
Kahta huimapäätä ei huimannut; eräältä näköalapisteeltä näki kuinka pariskunta kiipeili vastakkaisilla miltei pystysuorilla rinteillä. Kiikarilla erotti kuinka hidasta heidän nousunsa oli.
Ehkä siihen vaikutti toisena vaihtoehtona ollut viidensadan metrin suora pudotus. Vieläkin ahdistaa - siis minua.
Järviä näkee harvoin, ja kun sellaisen kohtaa vuoristossa on pakko pysäyttää auto ja jäädä vain ihastelemaan - kuin pala kirkasta taivasta olisi pudonnut vuorten laaksoon.
Coloradosta Canon Citystä jo huomasi,
että Kalliovuoret jäävät, vaikka vielä ollaan
puolentoista kilometrin korkeudella meren pinnasta.
Ja Pueblon kaupunkiin jo on pitkä tasainen preeria.
Hyvästi Kalliovuoret.
- Pueblo, Colorado 0410 torstai -
Colorado - 0410 torstai
Vielä ollaan kilometri kolmensadanmetrin korkeudella, korkeammalla kuin Suomen korkein kohta, vaikka tasaista onkin.
Lakeus on jotenkin tutuntuntuista, melkeinpä kotoista.
Tilat ovat toki isoja, mutta niiden rajat jotenkin erottaa, talotkin ovat lähellä toisiaan.
Peloilla kasvaa puita, pientä metsääkin on, ja vihreää paljonkin.
Kansas - 0410 torstai
Sitten tulikin jälleen viljavaltioiden laajuudet. Täällä on kai maata otettu tai ostettu itselleen sen mukaan kuinka kauas näkee, ja päivän matka lisäksi.
Suhteutettuna Suomeen Kansas on aikalailla 'saman kokoinen'.
Mutta pellot ovat valtavat.
Paikoin 360. asteen näkövinkkelissä ei ole kuin preeriaa jolla maissia, heinää, karjaa ja maiseman halkova asfalttitie.
Pienet pumput kauhovat öljyä.
Ja taas tasaista peltoa ja taas peltoa.
Aikavyöhyke tuli ylitettyä, nyt olen Suomesta -8 tuntia.
Joistakin autoista näytettiin sormilla V-kirjainta, ja sen heti ymmärsi. Nopeusmittausta olenkin tavannut vasta Utahista lähtien; sitä ennen en poliiseja juurikaan isoilla teillä tavannut.
Oklahoma - 0510 perjantai
Eilen Kansasissa alkanut raju tuuli vain jatkuu, heiluttelee paikallaankin olevaa autoa. Päivän mittaan se tasaantui.
Oklahoman puolella maisema muuttuu paljon vihreämmäksi, metsääkin alkaa olla enemmän; maasto on kumpuilevampaa, on keltaisia peltojakin, mitä lie kukkaa - karjalle tuntuu maistuvan.
Asukkaita on kolme ja puoli miljoonaa,
kokoa vajaa puolet Suomesta.
Täälläkin moikkaillaan paljon, ollaan kai vierasystävällisiä. Autostani näkee, että muualta ollaan - Floridan autoissa
ei tarvitse eturekkaria.
Jonkin pohjoisen osavaltion autoissa huomasin saman puutteen, mutta muuten yleisesti on molemmat kilvet, ainakin etummainen; Floridan autolla tosin olisi hyvä hurjastella teillä jossa on kameranopeusvalvonta. Sellaista tosin näin vain parissa paikkaa.
Oklahoman pohjoisosassa heti on pieni kahden suuremman tien risteyskaupunki Laverne nimeltään.
Risteyksen yllä suuri plakaatti ja siitä ilmenee, että kaupungin tyttö Jane Jayroe valittiin 1967 koko Amerikan missiksi. Sai vielä nimikkokadunkin. Toisen liikekadun nimi on tietenkin Broadway.
Nyt on viileää, mutta on luvattu normaalimpaa eli yli kahdenkymmenen celsiuksen lukemia.
Aamulla oli viisi, onneksi plussaa.
Mutta bensa on halvimmillaan 1.19 gallona, johtuukohan siitä että naapurivaltiossa on J.R.n ja Bobin jalostamot.
Oklahoma City, Oklahoma - 0610 lauantai
Oklahoma Cityssä ei voi eikä saa olla käymättä niin ettei vieraile kaupungin kansallisessa muistokeskuksessa.
Huhtikuun 19. 1995 sai 168 (joukossa 19 lasta) surmansa virastorakennuksen pommiattentaatissa.
Kaksi suurta kiviporttia reunustavat muistoaluetta, ja niiden kellonajoista voi nähdä räjähdyksen tarkan ajankohdan.
Toiseen on kaiverrettu 9:01 ja toiseen 9:03.
Tuo on paikka jolloin omatkin kiireet ja murheet unohtuvat ja vain hiljaisena ihmettelee ihmismielen pahuutta.
Muistomuuri ja häpeä
Paikalle on jätetty tuhoutuneita seiniä, suuri vesiallas solisee kiviporttien keskellä - ja 168 tyhjää tuolia odottavat nurmikolla. Joillakin pienillä istuimilla on pehmoleluja.
Päivä joka ei unohdu - niitä on ollut ja tulee olemaan ja yksikin turha kuolema on liikaa.
Sisällä muistorakennuksessa havainnollistettaan erittäin hyvin päivän kauhunhetket; on silmälaseja, kelloja, avaimia - ne ovat kuuluneet jollekin. Videot ja valokuvat murskautuneesta rakennuksesta puhuvat omaa hiljaista kieltään.
Timothy McVeigh on jo teloitettu - oliko liian helppoa hänelle? Olisiko 168 vuottakaan oikeudenmukainen rangaistus?
168 elämää kestävä tuska sitten?
Ja kunkin surmatun anteeksianto?
Näitä paikkoja tarvitaan, jotta muistaisimme.
Ja emme unohtaisi.
Dallas, Texas - 0610 lauantai
Oklahomasta piti kiiruhtaa Dallasiin, siellä alkaisi lauantai-iltana kahdeksalta rodeo.
Huhtikuussa alkanut kausi päättyisi, viikossa kaksi esitystä, ja nyt oli viimeinen. Ehdin juuri.
Texasin puolella maisemat jatkuivat suunnilleen samanlaisina kuin Oklahomassakin, mutta enemmän on vihreyttä ja metsiäkin, joita ei juuri ole näkynyt Kalliovuoria lukuun ottamatta.
On rehevyyttä, kuin 'normaalia' maisemaa - ja tasaisempaa, kuin Oklahoman kummut olisi suoristettu.
Järviäkin ihme ja kumma näkyy.
Pinta-alaa on kaksi kertaa Suomi, asukkaita kolme ja puoli kertaa niin paljon. Autoja kai kymmenen kertaa, niin kova liikenne on vaikka kolme-neljä kaistaa yhteen suuntaan vetääkin kuin vesiliukumäki.
Ydin-keskustassa on reilu miljoona bicmacin pureksijaa, Suur-Dallasin alueelle mahtuisi asumaan koko Suomi.
Jo Dallasin (suurin sisämaan kaupunki) liittymätkin yksin ovat Hesan kokoisia, suurempiakin.
Viisikin kaistaa suuntaansa neljässä kerroksessa laittavat tarkkaavaisuuden lujille; huomaamatta jäänyt exit ja kymmenen mailia lisää mittariin kiitos.
Muuten tutun oloinen kaupunki, aivan kuin jostain tuttu.
On lasia, kromia, kiiltoa, häikäisyä. Uutta arkkitehtuuria,
korkeita rakennuksia, upeata.
Vauhtia areenalla
Mutta rodeo oli unohtumaton elämys. Masquite areenan valtavat puitteet vetivät muistoja lapsuudesta ja elokuvista - ja nyt olen paikalla katselemassa härkien ruopaisuja, vasikoiden sitomisia, ratsastusta villihevosella...
Wau! 44 vuotta rodeota on tälläkin paikalla vedetty; unohtuu helpolla kuinka rakastettavaa ajankulua tuo jenkeille on, ja kuinka monen ammatti se on.
Tuntea sahajauhojen tuoksu, hevosen hirnahtelut, rodeoitten hurjat temput, eläinten pelokkaat katseet...
Pari tuhatta uskoisin olleen väkeä, paljon, paljon lapsia, joukossa vanhoja pierujakin, jotka kahden gallonan lierihattu takaraivolla ja hammastikku suupielessä tervehtivät kavereitaan ilmeellä että well, katsotaas mitä ne pojat oikein osaa.
Meikäläisen tosiaan ainakin siitä tunnisti ulkopaikkakuntalaiseksi, että minulta puuttui lieri.
Dallas, Texas - 0710 sunnuntai
Missä olit silloin kun JFK surmattiin?
Sen oma sukupolveni tietää, kuten huomenna kysytään, missä olit kun WTCit tuhottiin?
Tai vain, missä olit 911? Tai vain - 911?
Olin kaksitoistavuotias ja televisiosta tuli perjantai-illalla 'Dick Powell esittää', korttihuijareiden kohtalosta kertova juttu silloin,
ja se keskeytettiin - Yhdysvaltain presidentti Kennedy oli surmattu Dallasissa, Teksasissa.
Marraskuun 22 päivänä vuonna 1963 kello 12.30 osui ensimmäinen laukaus, ja puolen tunnin kuluttua sairaalasta ilmoitettiin hänen kuolleen.
Silloinkin koko maailma pysähtyi.
Paljon tuli mieleeni kun nyt totisena katselin sen kirjavaraston ikkunasta, josta Oswaldin väitetään ampuneen surmalaukaukset. Tai Warrenin raportti sanoo niin.
Paljon luin ja seurasin mielenkiinnolla tapahtumaan liittyvää. Museossakin suhtaudutaan yhden murhaajan teoriaan epäillen, ja kadulla pari kaveria myy ja näyttää aivan toisenlaisia kuvia, joita ei ole hyväksytty virallisesti.
Joita milteipä salataan ja kiistetään niiden olemassaolo.
Mutta niihin minäkin enemmän uskon. Erinomainen on Oliver Stonenkin elokuva 'JFK'.
Kohtalon paikka
Museossa nyt tuon vanhan kirjavaraston tiloissa on erittäin seikkaperäinen esitys päivän ja tuon tunnin tapahtumista, ja muutenkin taustaa Kennedyistä.
Unohtumaton on valokuva nelivuotiaasta John juniorista, joka käsi otsalle kunniaan vedettynä antaa isälleen hautajaissaatossa viimeisen tervehdyksensä.
Jacklinea unohtamatta; ilman ihastuttavaa vaimoa ehkä paljonkin Johnin hohdosta olisi poissa.
Vai oliko miehellä enemmän aikaa naisseikkailuihin, kun maailma jumaloi vain Jacqualinea, joka entisenä lehtivalokuvaajana tiesi ja osasi hurmata kansan.
Mutta olla Elm Streetillä (painajainen tosiaan) vaikutti minuun hyvin syvästi, kaikki oli tuttua, ja seistä paikalla jolla politiikan historian dramaattisin murha on tehty on jotain
jota en koskaan unohda.
Ja ajaa samaa katua kuin autosaattue silloin...
Sunnuntai on hyvä päivä tutustua paikkoihin, sillä silloin täällä keskustat ovat aikalailla autiot; keskustoissa on yleensä vain virastoja - huvittelu- ja ruokapaikat sijaitsevat laitamilla ja paljon ulosmenoteiden läheisyydessä.
Kolmessakymmenessä kahdeksassa vuodessa ei murha minullekaan ole ratkennut, ja ainakin tuo aika saadaan kuulemma odottaa kunnes arkistot aukeavat.
Itse muistan lukeneeni, että vasta sitten kun murhan aikoihin elossa olleet Kennedyn suvun jäsenet ovat kuolleet,
niin siitä viidenkymmenen vuoden kulutta puhalletaan
pölyt pois kansioista.
Joka tapauksessa paljon on salaisuuksia tuon
tapahtuman ympärillä.
Vuosittain se kiinnostaa 499999 muutakin minun lisäksi.
Dallas, Texas - 0810 maanantai
Sattuivat olemaan juuri vuosittaiset markkinat, valtava huvitapahtuma, ja siellä vasta elämää ja ihmistä. Parisataatuhatta, vähintään, sanoi sheriffi ja pyyhki otsaansa.
'2001 State Fair of Texas' veti parkkipaikat täyteen, lähiasukkaat houkuttelivat autoja pihoihinsa samaan viiden taalaan maksuun.
Aluemaksu oli 11 rahaa; kätevää oli sitten ruoka- ym. maksujen hoiteleminen erikseen ostettavilla kupongeilla.
Tämä on messut, tivoli, sirkus, myyntinäyttely, markkinat... joka puolella tapahtuu ja musiikki soi. Kaikkea on.
Uskomaton määrä show'ta saatu, mutta
onhan kansaakin valtavasti.
Markkinat
Elävästä kananpojasta lehmään, alligaattorimakkarasta maailmanpyörään, satoja rahastuspisteitä, joissa osumalla ja olemalla taitava voi voittaa puhalletun tai pehmeän eläimen - kymmeniä sellaisia joita en ollut nähnyt edes unissanikaan.
Ja aina vain funtsitaan uusia keinoja, jolla raha saadaan lasten vanhempien pusseista ulos.
Paljon oli tuttujakin, härmässäkin toimivia, mutta variaatioiden määrä oli mahdoton; eniten nauratti seinällä olevat vessanistuimet, joista sisään heitetty vessapaperirulla antoi tulokseksi palkinnon.
Yhteistä suomalaistenkin kolleegoiden kanssa tuntuu olevan noiden kojujen kavereiden, vanhempien sydänystävien, tapa käsitellä seteleitä, laskeskella niitä hymy suin kaikkien nähden, kääriä niitä. Hehän ne kuitenkin jne..
Niin - ilmaiseksi täällä sai vain Nokialaisia.
Mustia vaikuttaa olevan pieni vähemmistö, latinoja huomattava. Ja nyt ensi kerran tapasin ryhmän suomalaisiakin.
Heilläkin kiire ehtiä nähdä mahdollisimman paljon.
Mutta maantie kutsuu, tämä on taas jonkinlainen käännekohta, idemmäksi en mene.
Täällä on myös jonkinlainen ammatinvalintakoju, voi kysellä jos haluaa vaihtaa työtään.
Kysyin, että olisiko siihen 'Dallasiin' vielä rooleja, voisi olla vaikkapa Pamelan henkoht hieroja.
Pitkään katseltuaan vaikka oli lyhyt matka hän mumisi jotain ja sanoi sitten 'fuck you.'
Uskoisin tuon tarkoittavan, että valitettavasti nyt on myöhäistä, mutta palaapa asiaan seuraavalla kerralla.
Se ratkaisikin tulevan määränpääni.
Lähden hiljalleen kohden Hollywoodia.
Koko reissun alkuun reittisivulle, aivan matkan alkuaskeleille
Reissu sen kun jatkuu Crand Canyonin ja
pelikaupunkien kautta Californiaan
