2
Taustakuvat Washingtonista ja Kennedyn avaruuskeskuksesta Floridasta.
Washington, CD - 2408 - perjantai - 2001
Lancaster - amishit
Ja kiitos Bjorklundin Sunelle kun laitoit osoitteen josta voi etsiä jenkkeihin lähteneitä sukulaisiaan;
www.ellisisland.org
Jotenkin vain en paikan päällä koneista ketään löytänyt. Toivottavasti kukaan sukulainen Valloissa ei tätä nyt lue, saa alkaa vielä pelkäämään kulman takaa tulevia hurjia.
Tulin juuri Lancasterista, Pennsylvaniasta; sinne on täältä ja NYCistä suunnilleen sama matka, kolme ja puoli tuntia bussilla.
Ja tapasin mitä halusinkin - amisheja.
Oli muutenkin juhlavaa vaihteeksi olla omassa huoneessa suunnilleen samalla hinnalla (26$)kuin Nykin yhteismajoituksessa. Pimeä vain valokaupungin jälkeen yllätti.
Kahdeksan aikoihin pilkkopimeätä. Rauhallista seutua, majapaikkakaan ei lukinnut oviaan.
Amishit matkasivat hevosvaunuissa, kiireettä, eläen omaa uskonnollista maailmaansa. Tuokin elokuvista tuttua, hyvin heitä kuvaa muistaakseni 'Todistaja', jossa Harrison Ford liikkui oudossa seurassa.
Menin pokkana eräälle maatilalle. Paljon eläimiä, koiria pentuineen, lehmiä, koneet vanhanaikaisia, sillä he eivät oikein perusta tekniikasta.
Näin sentään heitä autojen kyydeissä ja paljon busseissa ja agrikaatitkin melusivat, mutta muuten oli kuin olisi mennyt sata vuotta ajassa taaksepäin.
Seurasin kuin amishimies opetti pojalleen hevosenkäsittelyä, riuhtovaa hevosta asetettiin ensi kertaa maakoneen vetoon vanhemman ja viisaamman pollen rinnalle.
Mies kertoi kuinka hänen oma isänsä opetti häntä olemaan varovainen näissä hommissa; ja varmasti poika kertoo samaa omalleen sitten joskus...
He eivät pidä valokuvaamisesta, ja melko paljon kunnioitin heidän toiveittaan. Miehen pikkutytöt tulivat ujostellen kuvaan, kun isä ei ollut näkemässä.
Eläimet ja koneet olivat huolimattoman, likaisen näköisiä, lapsetkin; he eivät tunnu laittavan niin paljoa ulkoisille asioille. Miehillä olkilierit, henkselit ja pussihousumaiset vaatteet. Naisilla hametta, hilkkaa, nutturaa.
Amishimies suhtautui minuun lämmöllä, ainakin minulle jäi hyvä muisto, hänelle olin kai vain yksi syntinen turisti.
Ja täällä Washington - 2508 - lauantai
Lancasterista ystävällinen bussikuski heitti omalla autollaan jatkoyhteyden linja-autoasemalle, oli syömään lähdössä. Autona uusi 14 tuhatta taalaa maksanut Buicki.
Hän manaili nousseita bensanhintoja - kymmenellä markalla saa noin neljä litraa. Ajokortin pystyy jenkeissä suorittamaan parilla kymmenellä dollarilla.
Silloin alkoi koti-ikävä painaa.
Kuulemma Nykiläiset hamburityöntekijät tienaavat parisataa taalaa viikossa; tuntuu vähältä, sillä lehdistä olen nähnyt tuntiliksojen alkavan 8-10 kahteentoista ja viikossakin
ansaittavan 600 dollaria.
Tosin kuulemma ylityölisät ovat tuntematon käsite.
Nyt sattui sitten vihdoinkin bussiksi Greyhoundin auto; kahden kuukauden lipullani voin matkustaa muidenkin ajopeleillä ellei omaa löydy. Tuttu vinttikoira juoksi ulkolaidassa.
Tuttu sikäli, että Kymenlaaksolaisena ja vanhana kotkalaisena olin tottunut lapsuudessani Onni Vilkkaan linjureissa samanlaiseen näkyyn.
Onnikin oli kai piipahtanut joskus täällä.
Ovat siistejä, asiallisia, silti meidän Expressenit ajavat näiden ohitse tyylikkyydessään.
Washingtonin keskustan kadut ovat kai suunniteltu lentokentiksi. Kolme tai neljä kaistaa painaa yhteen suuntaan ja jalkakäytävät ovat saman levyisiä. Tietä siis löytyy, vaikka kylteissä lukee paikoin että yksi tie, one way; suuripiirteisiä ovat.
Pilvenpiirtäjiä ei ole, juhlavuutta, komeutta, kauneutta sen edestä. Metro karun asiallisen kaunis, siisti N.Y. verrattuna, jonka paikka paikoin kuin unohdetusta maanalaisesta kaupungista.
Täällä junatkin ovat tilavia, tehty matkustamista eikä ruuhkaa ajatellen, kokolattiamatotkin.
Valkoiset ainakin keskustassa enemmistönä. Kaduilla lojuu asunnottomia ja paperipussimiehiä; juomapullo ei saa olla paljaaltaan näkyvissä. Pummataan ja kerjätään. Todella vastakohtien kaupunki.
Valkoiseen taloon tutustuu päivittäin kuutisentuhatta vierasta. Saman verran on ulkopuolella poliiseja ja turvahenkilöitä.
Tuollaisen vieraslauman ravatessa käytävillä kysytään maailman poliisipäälliköltä kovaksi keitettyjä hermoja ettei joka rapsahduksesta ole työntämässä päätään pensaikkoon.
Että pystyy keskittymään kaikkein tärkeimpään eikä herpaannu mistään. Siihen Clinton pystyi.
Vietnamin sodassa kaatuneiden muistomerkki
Valkoisen talon takana on valtava, kaunis puistikko ja siellä kansakunnan historiaa. Tuttuja maisemia nekin elokuvien ystäville. Herkistävä on Vietnamin sodassa
menehtyneiden muistomerkki.
Sataan neljäänkymmeneen mustaan kivipaasiin on
hakattu yli 58 tuhatta nimeä. Kivet alkavat maan tasalta, suurenevat korkeudessaan keskustaan, ja toinen siipi
sitten laskeutuu jälleen maahan.
Hiljaisia, hitaita kulkijoita riittää, sormet ja katse pysähtyvät joidenkin nimien kohdalle. Nimiä jotka liian aikaisin
joutuivat kiveen.
He tietävät paremmin kuin heidät lähettänyt hallitus kuinka hyvä paikka maailma nyt sitten on.
Kuulemma veteraanien itsemurhiin sodan jälkeen on menetetty suunnilleen sama määrä.
Suomalaisiakin toisessa maailman sodassa meni muistaakseni noin paljon, ja suhteutettuna se on hyvin paljon enemmän kuin jenkkejä kohdannut murhe. Mutta jo yksikin jne.
Etsin katalogista jälleen olisiko kukaan sukulaiseni saanut menolippua Vietnamiin. En löytänyt, kuten en Korean sodan muistomerkinkään luetteloista.
Myös Ellis Islandin ulkopuolella on maahan saapuneiden muistomerkki, vähän samantapainen kuin Vietnamin veteraaneille pystytetty. Siellä nimet ovat muistaakseni teräslevyillä,
ja niitä on satoja.
Kuinka monta Washingtonissa olevaa nimeä liittyy Ellisiin?
Varmasti monta.
Arlingtonin kansalliselta hautausmaalta Potomac-joen toiselta puolen löytyy lisää kaiverrettuja nimiä.
Neljännesmiljoona yhdysvaltojen sotiin osallistunutta veteraania, heidän omaistaan tai suoraan verisiltä kentiltä kotimaan vihreän ruohon suojaan siirron saanutta saa oman askeleen lyhenemään.
Ja kaikkein tunnetuimpana tietysti J.F. Kennedy; veljensä Robertin hauta on hyvin vaatimaton parin metrin päässä, kuin kenen tahansa. Pidetty presidentti pitää suosionsa vaikka myyttien kautta.
Ei haluta muistella hänen seksi- ym. skandaaleita eikä sitä, että hänen valtakautenaan Vietnamin sotaa laajennettiin.
Hänen vierellään on Jacklin (jos nimi onkin miten on niin ei sitä tarvitse tulkita) ja laidoilla heidän heti vauvoina kuolleet
kaksi pienokaistaan.
Ja maasta nousee ikuinen liekki.
Mutta minun on aika nousta bussiin ja pidentää reissuja.
Kun ensimmäinen osa puolesta vuosisadastani tulee kuun viimeinen päivä täyteen ajattelin juhlistaa sitä Floridan Disdeyworldissa.
Ihan vain koska se on siellä.
Roanoke, 2708 - maanantai
Jäin tänne Roanokeen hetkeksi, Virginian osavaltion kaupunkiin 6-7 tunnin matkan päässä Washington DCistä.
Tiet todella valtavia, 3-4 kaistaa parhaimmillaan yhteen suuntaan ja liikenne kovaa.
Ei turhaan sanota että täällä kaikki on suurta. On tilavuutta, väljyyttä, välimatkatkin sen vuoksi suuria.
Valtavia peltoja joissa lehmien hyvä tallustella. Pienten kaupunkien läpi kulkee leveä valtatie, toki sivuteitä on, mutta liikkeet, kaupat ovat keskittyneet tuon baanan ympärille.
Tie seurasi paljolti kahden kansallispuiston välillä olevaa Blue Ridge Parkwayta, jota jossain kehutaan kauneimmaksi ja pisimmäksi (500 mailia) näköalatieksi mitä Yhdysvalloissa on. Kaunista, poukkoilevaa se olikin. Roanoke on jossain yli puolivälin pohjoiseen tiestä.
Ajattelin täällä vaihtaa paikalliseen, tietä myöten kulkevaan bussiin, mutta kuulemma sellaista ei ole, on vain pienautotrafiikkia. Enkä nyt sitten viitsi
alkaa autoa vuokraamaan.
Muutan suunnitelmia ja hyppään iltamyöhällä Atlantaan huristelevaan Greyhoundiin; perillä olen aamulla.
Kirjoitan tätä eräässä kaupassa joka myy nettiyhteyksiä ja -koneita. Kysyin mitä pieni surfailu maksaisi, ja kaveri näytti konetta että siitä vaan, free. Kiitos n-Teloksen kaveri!
Ikkunassa oleva Nokialainen houkutteli sisään. Sen saa ilmaiseksi kun tekee vuoden sopimuksen. 49$ kuukaudessa, rajoittamaton määrä puheluita.
Taas tuli koti-ikävä.
Atlanta, Georgia - 2708
Orlandosta, Floridasta löytyi nettiyhteys kirjastosta, jossa se Suomen tapaan on ilmainen. Hiostava kuumuus lisääntyy vain, kolmekymmentä celsiusta varjossa on jokapäiväistä.
Tulin tiistaina, 28. ja olen yli kuun vaihteen;
synttärini olen maisemissa.
Atlantassa seisahduin päiväksi, ja se tuntui riittävän siihen kaupunkiin. Hienoja pilvenpiirtäjiä, komeita rakennuksia on keskusta pullollaan, mutta laitamilla taas on ränsistytty.
Muistaakseni sisällissodan aikaan tämä oli pahempia seutuja ja orjuudenkin tukipilareita, onko tuo sitten jättänyt jälkensä, tiedä en mutta ainahan voi arvailla.
Kuitenkaan en vielä matkallani ole niin varovainen ollut kuin täällä, niin paljon ei mielessäni ole käynyt uhkakuvia kuin tallustellessani varsinkin illalla Atlantan sivukujilla linja-autoasemalle.
Vierailukierros CNN -uutiskanavatalossa Atlantassa antoi mielenkiintoisen vision maailman uutistalon toiminnasta. Kahdeksan taalaa siitä hyvästä on kohtuuhinta.
Tulipa ajeltua kuulemma P-Amerikan pisimmillä
ylöspäin vievillä liukuportaillakin; loppuivat vasta jälkeen viidenkymmenen metrin.
Sinä päivänä uutisoitiin juuri nuoren laulajattaren kuolemasta lento-onnettomuudessa, nimi on jotain Alamayan - kuitenkin erittäin viehättävä ja taitava nainen.
Atlantan olympiapuistossa yritti Suomenkin lippu heilahtaa paahtavassa helteessä. Puistossa on myös muistoalue kisojen aikana tapahtuneelle, yli sadan kuoleman vaatineelle pommi-iskulle.
Ei siinä voi muuta kuin päätään puistella
tuollaisten tapahtumien edessä.
Ja jokaisen Coca-Colan ystävän on ainakin kerran tehtävä pyhiinvaellusmatka kaikkein pyhimmälle paikalle eli juoman synnyinseuduilleen.
Kuudella dollarilla sai Atlantan cocistalossa esittelykierroksen ja juoda lempijuomaansa niin paljon kuin laukku veti.
Ainakin viittäkymmentä erilaista ja erimaista edustettua cocisjuomaa oli hanoissa, ja ahneuksissani maistelin jokaista. Saihan siitä vatsan kipeäksi ja niin oli hölskyvä olo, että pulutkin kallistelivat kadulla päätään kun pois viimein pääsin.
Asemien seuduilla keskustassakin Atlantassa näkee etupäässä mustasta kurjalistosta koostuvaa sakkia. Jonkinasteisissa aineissa ollaan ja pummataan rahaa varsin röyhkeästikin.
Siinä on vain kovetettava itsensä ja diplomaattisen
päättäväisesti olla antamatta.
Muuten on pummilauma ympärillä ja pian itsekin liityttävä joukkoon haisevaan. Maailman köyhissä maissa poiketessa tuohon on saanut tottua.
Arabimaissa on ainakin takavuosina ollut yleistä, että perheen pikkulapsilta katkotaan raajoja, jotta tehoavuus kadulla olisi astetta varmempaa.
Keskusaseman lähellä olevaan hamburilaispaikkaan pummiporukkaa tuli pöydissä kiertelemään kuin Sotahuudon kauppaajia. Mistään piittaamatta joivat automaateista limsaa eikä heitä meinannut saada ulos millään.
Ainoana täysin valkoisena sain minäkin kuulla pahimman sankarin vuodatuksia kurjista oloista ja valkoisten ylimielisyydestä. Henkilökunta soitti auton paikalle, kaveri rautoihin ja asemalle. Ja voi sitä naurun remakkaa,
kun häiriö viimein saatiin poistettua.
Mulkoilut meikäläiseen olivat pistäviä, mutta niihin on saanut tottua. Kai viha valkoista kohtaan on syvään hakattua ettei se parissa sukupolvessa mihinkään katoa.
Lähtiessäni sitten yöbussiin kuljin CNN -rakennuksen ohitse ja luulin vähintään pommiuhkauksen olevan, niin paljon oli poliiseja ja poliisiautoja paikalla.
Selvisi, että samassa rakennuksessa olevassa Philips Arenalla esiintyi Sade -laulajatar. Lippuja kaupattiin 50$ kappale.
Taaskin täytyi yksi taiteilijatar jättää väliin.
Linja-autolle oli puolisen kilsaa; johtuiko Sade-tytöstä vai ei, mutta sivukadut olivat aivan autiot, vain valppaat mustat pitivät seuraa askeleistani.
Luulisin kuitenkin että muinakin iltoina kadut tyhjentyvät järkevistä valkoihoisista, niin ahdistavan kuvan pienenkin piipahduksen perusteella Atlantasta sain.
Yöllä Greyhoudnilla näkee mielenkiintoista porukkaa.
Yleensäkin busseilla tuntuu matkaavan sellaiset
joilla ei ole varaa autoon. Auto on todella mukavuuteen
tottuneille jenkeille välttämättömyys.
Etäisyydet ovat mailien luokkaa 'pienilläkin' seuduilla. Parkkipaikatkin ovat kuin pikkukaupunkien lentokenttiä.
Kauppoja ja ravintoloita riittää, niitä on paikoittain kilometrien jonoja, joskus kiinni toisissaan, joskus sadan metrin välein. Uskomattoman paljon niitä on mutta onhan asukkaitakin, ja se hyvä puoli, että suurin osa niistä on aina auki.
Bussiasemat ovat sottaisempia ja meluisampia kuin meillä, johtuen juuri asiakkaiden runsaudesta. Roduissa löytyy, pikkulapsiakin vanhempiensa kanssa reissaa öisin.
Mutta asemilla eikä busseissa juoda, busseissa ei tupakoidakaan.
Ja jok'ikisessä yleisessä kulkuneuvossa on ilmastointi, näillä leveysasteilla se on välttämättömyys. (Täällä Orlandon busseissa vielä TVt, joista voi seurata bussin kulkureittejä, uutisia, kilpakysymyksiä, säätietoja yms. tarpeellista.)
Ilmastointi jopa tekee yömatkan viileäksi, ellei ole varustautunut. Se pakottaa jopa silloin tällöin kyytiin tulevat nuoret naisetkin matkan aikana varustautumaan paremmin.
Tarkoitan yleensä valkoisia reissutyttöjä, jotka saavat pukeutumisellaan ja kävelyllään päät kääntymään vaikka minkä värisellä miehellä.
Ei tarvitse olla hyväkään arvaaja kun voi päätellä miten matkat tulevat rahoitettua.
Muuta yöt sujuvat rauhallisesti, jokainen yrittää nukkua, ja kyllä siellä levättyä saa - ja säästettyä majapaikan vuokra.
Hyvin paljon näkee ylipainoisia, jotkut jopa aivan muodottomaksi paisuneita, ja hekin suurimmaksi osaksi neekereitä.
Vastapainoksi sitten näkee sellaista tummuuden eriasteista nais-ilmentymää, ettei voi muuta kuin suu kuivana ja silmät kosteina tuijottaa.
Voi vain ihmetellä kuinka tumma suklaa onkin saatu sellaiseen muottiin; siinä sanakirja palaa käsiin kuvaavia sanoja turhaan etsiessä ja veri menee kohisten päähän,
niin musta ainakin tuntuu.
- Orlando, Florida, 3008 -
Orlando, Florida - 2808-0209
Orlando on hyvä paikka pistäytyä huvittelemassa ja tutustua jenkkien tehokkaaseen 'rahat pois tyylillä ja prameudella' -tuotantoon.
Universalin studion kaksi valtavaa huvipuistoa
vetävät väkeä tuhansin ja tuhansin.
Muuten, edustalla oleva suuri, elokuvistakin tuttu Universalin maapallo pyörii väärään suuntaa, mutta ehkä täältä katsottuna niin onkin, ehkä aurinko sittenkin nousee lännestä.
Osaksi synttäreitteni takia tänne tulinkin.
Ei niin että se olisi ollut must, koko jenkkireissuhan on tavallaan 50-vuotissyntymäpäivälahja itselleni, mutta tuntui vain ovelalta tulla Floridaan ja näihin huvittelukeskuksiin tuon jonkinlaisen merkkitapahtuman johdosta; minulle itsellenihän sillä vain on merkitystä - en vain vielä tiedä mitä.
Universalin elokuvastudiot jätin Hollywoodissa tutustuttavaksi, seikkailujen saarelle menin. Ennen kaikkea katselin ja myötäelin lasten riemua (onkohan se vakavaa?), vain erääseen valtavaan ympärijavaikkamitenpäin -vuoristojunaan menin.
Hyvä ettei ole tekohampaita, ne varmasti olisivat siinä vauhdissa lähteneet omille kiertoradoilleen.
Sisäänpääsymaksu on hirmuinen, yli viisikymmentä dollaria. Mutta elämyksiä, tapahtumia, show'ta riittää, sisällä erillisiä maksuja ei enää ole.
Matkamuistomyymälöitä on joka kulmalla ja ruokahuolto pelaa täydellisesti. Hinnat niissäkin kovat.
Jos lippiksestä haluaa kymmenen taalaa maksaa niin ok; alle viiden taalaa ei juuri mitään myydä.
Orlando vaikuttaa isolta kaupungilta, yöelämä vilkasta ja musiikki soi. Ravintoloiden edustalla pitkiä jonoja ja moniin sisäänpääsymaksu.
Kotoisen tuntuista on myös nuorten aikuisten liikkuminen omissa ryhmissään, vastakkaista puolta vilkuillen ja härnäillen.
TV-kanavia on kymmenittäin, miltei joka asialle omansa. Lehdissä ja televisiossa annetaan tietoa miten menetellä hurrikaanin tullessa takapihalle.
Suunnilleen samoja asioita kuin meidän puhelinluettelon etusivuiltakin löytyy.
Kaduilla ja teillä on paikoittain evakuoimisväyliä; nytkin on pari päivää salamoinut tiuhaan tahtiin, painostava helle purkautuu vaikuttavana näkynä.
Illalla taivas on komea pitkine, joskus koko taivaan mittaisine välähdyksineen; tuo tapahtuu hyvin korkealla, usein kuuluu vain vaimea, kaukainen kumina.
Kennedy Space Center
Perjantaina, elokuun viimeisenä vuokrasin auton ja
lähdin vajaan tunnin ajomatkalle.
Oli hienoa ajella ilmastoidulla automaatilla leveitä, hyvin viitoitettuja teitä, niin hienoa että tavallaan se tuli
sitten minulle kalliiksikin.
Bussia ei kulkenut Merritt Islanderille, Kennedyn Space Centeriin.
Siellä vietin viisi ja nolla päiviäni. Ketään en ollut kutsunut, mutta väkeä oli tuhansittain; vuosittain avaruuskeskuksessa vierailee neljä miljoonaa ihmistä.
Avaruus on yksi mielenkiinnon kohteistani, ja vaikkei tuolla juuri mitään uutta ollutkaan, oli valtava elämys käydä paikoilla, joilta on lähdetty lennoille lähelle ja kuuhun.
Pääsymaksu 27$ on kohtuullinen tutustumisesta koko suureen alueeseen, kiertoajeluista ja tunnelmasta.
matkalla seuraavalle puolivuosisadalle
Muistotavara on kallista, filmit ja tarinat tuttuja, mutta vaikutuksen tekee katsellessa monta avaruuslentoa tehnyttä kantoraketin moottoria, joka kahdeksassa minuutissa muuttaa toiseksi voimaksi puolisen miljoonaa litraa polttoainetta.
Tai aidon, yli sadan metrin korkuista Saturnus V -rakettia, jonka massa on seitsemän jumbojetin luokkaa, joka majesteetillisen hitaasti noustessaan kuluttaa reilussa parissa minuutissa melkein kaksi miljoonaa litraa kerosiinia.
Mutta veli-venäläinen se mahdollisti tuonkin. Jenkit suivaantuivat, kun meidän naapurista lingottiin sputnikki ja sitten Juri Gagarin korkeammalle kuin muut; John F. Kennedy nostatti ripaskapotkun saanutta kansallista itsetuntoa uhoamalla että kuuhun mennäänkin me sitten ensin.
Ilman Venäjää jenkit taitaisivat rakennella vieläkin vain ja ainoastaan mannertenvälisiä ohjuksia.
Käyntini Kennedyn avaruuskeskuksessa oli merkityksetön askel ihmiskunnalle, mutta minulle riittävän suuri.
Wau - olisikohan Nasalla mitään käyttöä tuolle.
Disneyworld - 0109 - lauantai
Hyvällä omallatunnolla vietin seuraavanakin päivänä synttäreitäni. Olen nimittäin päivän nuorempi kuin olenkaan.
Joskus neljännesvuosisata sitten kiersimme Nielsenin ms. Kelo -laivalla maapallon, ja Tyynellä merellä ylitimme kansainvälisen päivämäärärajan; hyppäsimme tuolloin maanantaista keskiviikkoon.
Eli ei muuta kuin Disneyworldiin, neljä suurta huvipuistoa käsittävään viihdemaailmaan Orlandon liepeillä.
Sieltä löytyy tuttuja satuhahmoja, MGMn studiot, Magic Kindom; minä valitsin Epcotin.
Se on tulevaisuuden, menneisyyden ja tämän päivän saavutusten loistelias kavalkadi. Sen juuri ja juuri ehti päivässä hätäisesti koluta läpi.
Viime tunneilla kaatosade tyhjensi väyliä, ensimmäinen laatuaan koko reissullani.
On osastoja monesta maasta - jos osastoiksi voi sanoa jo yksinään pienen huvipuiston kokoisia alueita, joilla esiteltiin maan kulttuuria ja ruokaa ja juomaa ja Kiinassa valmistettuja matkamuistoja.
Jotain ilmaista täällä sentään oli - tuttuja cocisjuomahanoja. Tosin vain kahdeksan ja juomatkin vähemmän hyvästä päästä. Mutta saihan niilläkin huteran olon.
Jälleen reilu hinta jokaisessa, sisäänkin taas tuttu 48$ plus verot.
Mutta väkeä valtavasti, Helsingin linja-autoaseman kapasiteetti ei riittäisi hoitelemaan sitä kansanjoukkoa, niin paljon tuollakin nyt busseja rullasi.
Esityksissä on vauhtia ja tyyliä, kokonaiset penkkirivistökokonaisuudet liikkuvat upeiden
rakennelmien ja esitysten keskellä.
Ollaan jenkkiviihteestä mitä mielipuolta tahansa,
he sen kuitenkin osaavat.
Vaikuttavia olivat monikulttuuriset kulkue-esitykset, kolmiulotteinen filmi ja kiinalaisten hämmästyttävä
360 asteen multimedia esitys.
Ja Kiinan osaston nuoret akrobaatit, joiden taito milteipä peitti kaiken tekniikan ja markkinan.
Mutta idästähän se aurinko taitaa nousta.
Key West, Florida - 02-0309
Sitten kävin heittämässä kiven Golf-virran kainaloon, siihen kohtaan, jossa Meksikon lahti muuttuu Atlantiksi,
Orlandosta on kymmenen tunnin bussimatka maan eteläisempään kolkkaan, Key Westiin. Ja isoa termostaattia avataan vain lisää.
Mutta onneksi kauemmaksi ei pääse - mieli tekeekin jo pohjoisiin osavaltioihin, jospa siellä olisi siedettävämpää.
Key West - tuttu nimi tällä pallonpuoliskolla pyöriville villin linjan laivoille. Jos laivalle ei ollut vielä määränpäätä, lastineuvottelut kesken, niin ooderiksi tuli: Key West for order.
Miamista on parisataa kilometriä kapeaa, suon ja rämeen reunustamaa niemeä. Paikoittain tie on vain kaksikaistaisen tien tai sillan levyinen. Ja niitä siltoja riittää. Väliin on neljääkin kaistaa ja liikenne puuroutuu helposti; kaksikaistaista kuitenkin suurimmaksi osaksi.
Väkeä riittää, onhan Floridassa asukkaita melkein kolme kertaa niin paljon kuin meillä vaikka maa on n. kolmannes Suomen pinta-alasta.
Niemi on miltei kokonaan asuttu, ja tuttujen autovuokraamojen ja -myymälöiden rinnalla on täällä venesellaisia. Vai ovatko
ne jo laivoja.
Aurinko värjäsi purppuraksi pilvet, taivaan, meren,
yölläkään ei lämpötila paljoa laskenut, palmupuiden
lehdet eivät juuri heilahdelleet.
Key West ei ole montaa kilometriä halkaisijaltaan, kuumassakin siihen jaksaa nopeasti tutustumaan lyhyessäkin ajassa. Keskustan kadut ovat vain ravintoloita, baareja, matkamuistomyymälöitä.
Ensi kerran kuulin suomenkieltä, kaksi nuorta naista kulki ohitseni, mutta kiirehtivät kai askeleitaan arvellen minun samaan heimoon kuuluvaksi, hikisen, hassunnäköisen äijän.
Asukkaita kuulemma parisenkymmentä tuhatta, kadut kapeita, talot vanhoja, joku kutsuisi idylleiksi, minusta vain ränsistyneitä.
Ja sitten tapaamaan erästä suosikkiani, hän on myös leimaa-antava persoona koko saaren turismille.
Hänen kuviaan näkee monen kuppilan seinillä, ja varmasti hän niihinkin on eksynyt. Sloppy Joen baari oli kuulemma hänelle läheisin vaikkei lähin.
Ernest Hemingwayn Key Westin koti on nyt museona, ja kierros maksaa kahdeksan taalaa. Mitään uutta ei tarinoissa ollut, nuo olin lukenut jo pikkupoikana.
Mutta kulkea, istua tuoleissa joissa Hemingwaynkin on ajatellut olleen - se veti hiljaiseksi. Täällä puutarhassako hän on kiroillut jos juttu ei ottanut luonnistuakseen? Oksentanut tuon palmupuun juureen krapulassa?
Täältä makuuhuoneen parvekkeeltako hän on katsellut ja ollut Euroopan sodissa ja härkätaisteluareenalla? Silittänyt saman kissan esiäitiä kuin mitä minä nyt?
Ja kissoja riittää, niitä on nyt kuutisenkymmentä; Hemingwayn aikana kymmenkunta.
Ovelta ristikon läpi pääsee katsomaan hänen työhuonettaan. Siellä syntyivät mm. 'Vanhus ja meri', 'Kuolema iltapäivällä' ja 'Kenelle kellot soivat'.
Voitti hän jonkin palkinnonkin, taisi olla Nobel tai jotain.
Miami, Florida - 03-0409
Se autoajelu Kennedyn avaruusasemalle taisi
sittenkin tulla kalliiksi.
Tuli mieleeni, kuinka helppoa ja vaivatonta se olisikaan tutustua maahan pikkuautolla.
Saisi mennä minne bussi ei kulje eikä olisi sidottu aikatauluihin. Ja autossakin voisi yöpyä.
Ja vähän aikaa kun tuota vakuuttelin päätin vuokrata auton.
Sitten vasta aloin laskeskella kuluja, mutta ehtiihän niitä
laskuja katsella sitten talvellakin.
Eli nyt sitten on alla vajaa 20 tuhatta mailia ajettu punainen Chevrolet Cavalier.Okei, vamos!
Miamiin tulee pohjoisesta 12 kaistainen tie ja jumboja ilmassa vähän väliä.
Parin kolmen miljoonan asukkaan laajasta kaupungista kesti hetkisen päästä ulos.
Mutta tiet ovat erinomaiset ajaa, 3-5 kaistaa vähimmillään, nopeudet reippaita, ajotavat joustavia, kohteliaitakin. Suurilla teillä nopeusrajoitus 70 mailia (miniminopeus 40), yleensä 55-65 mailia; satasen kahta puolta.
Floridan eteläosa miellyttävän tasaista, alavia suistoja, suot erotettu tiestä jykevällä aidalla etteivät alligaattorit tulisi kyytiin. Levähdyspaikat suuria ja monipuolisesti varustettuja, usein vartioitujakin.
Eli ei kuin auton rattiin, vielä on pari tuntia valoisaa.
- Tampa, Florida, kirjasto - 0509 keskiviikko - 2001 - suuntana pohjoinen.
Kertomuksen alkuun reittisivulle, aivan matkan alkuaskeleille
Matka jatkuu keski-lännen viljavaltioiden kautta
luoteeseen, lipsahtaen Kanadan puolelle
