Olen kostaja haudan takaa

 

Olen kostaja haudan takaa
ja katseeni vuosista vakaa
kuolemaa kuoleman jälkeen niittää
iäiseen piinaan sieluja liittää.
  Niitä jotka luulivat: heillä on valta
katkaista selkä viattomalta
heitä minä kuulen kun heidän virtensä soi:
            voi miksi luoja meille osan tällaisen loi

                Ilman minua peittäisi ruoho maan
                 alleen kaiken arvokkaan.

Kosto on siemen kostoon uuteen
kaiken puhtaan varjoisuuteen
kirkas sielu ei joutua saa vaaraan
siksi on minä joka kaiken kestän
pahaa pahemmaksi teollani estän
siksi on minä joka kauas näen
joka lyön, piinaan, tapan ymmärtäen –

    yksi on ylitse, yli kaiken lain
    vain rakkaus voi olla oppaanain.

Mustalla mustaa saa mustempaa
josta valo vain kimpoaa
mutta pitkä on lyhyt tie
se vankina sielusta sieluun vie.

Pidän huolen ja takuun annan
kahleisen sielun kun luolaan kannan -
kuoleman onnea eivät he saa
eivät mitään minkä voisi unohtaa.

Olen kostaja haudan takaa
on tehtäväni jakaa
sitä tuskaa jota uhrini kantaa
sen hänelle sadoin kerroin antaa.

       Vaan –

onko johtajaa minulla lain
jos joskus horjahdan polultain? - 
     kun vain hetken silloin valon nään
     kun  uhrin armokatseeseen jään.

 

 

Runoihin

                                                                                   Pääsivulle