MITEN KAUNISTA
MITEN KAUNIILTA MAAILMANI NÄYTTIKÄÄN
sitä ylhäältä kun katselin.
Herännyt en kipuun viiltävään -
kuin nuori jälleen mä olisin.
Kukan kauniin sä laitoit kummullein
kyyneleenkin poskellas näin.
Sua kutsuin mä joskus rakkaaksein
hymys ruokki mun sydäntäin.
Kuolleena elin ja katseellas
sinä sait minut palvomaan kuuta.
Kastetta olivat suudelmas
en osaksein saanutkaan muuta.
Uskoin vain onneeni suurimpaan
kun henkeni ruumiista lähti.
Tuskaa en aatellut milloinkaan
olivat silmäsi kiintotähti.
Jostain kaukaa vain tyhjänä tuijotin
kuinka painuitkin syliin sä toiseen.
Suloista nauruas kuuntelin
ennen aikaa ei löytynyt moiseen.
Kuolleenakin kuolla sain
miksen jäänyt mä mullan alle?
Tuskasta tuskaan kuljen vain
mitä sanoisin nyt Jakajalle?
Sanoisin, että väärin sä teit
kun luottamusta noin liikaa annoit.
Orjaksi orjalle minut kun veit
hetken kestävän sen vain vannoit.
Hetken vain elin
kun ajattelin:
laulut rakkaimmat saan ystävistäin.
Silloin kun kuolin
mukaani huolin
vain muistot onneni kyynelistäin.
Tuon hetken vain elin
ja siihenkin selin
on mentävä jotta voin vapaana olla.
Tuskaa on tietää:
et tarvitse sietää
mitä kuulit sä päivies kuutamolla.
Valhetta, tyhjää, kuolemaa
on elämä vaikka oot yksin.
Jos aiot sä elämää rakastaa
tuskan kanssa oot silmätyksin.
Tuska tuskalla joskus jälkees jää
ja saat nauraa sä kauneudelle.
Kuoleman syliin kun kääntyy pää
naura silloinkin - eilisen sydämelle.