TÄSTÄ MAAILMASTA
HEILLÄ OLI AUTOMAATTIKIVÄÄRIT
he heilauttivat niitä
ja osoittivat maata
laskeuduimme heti polvillemme
ja siitä vatsallemme.
Terävät pienet kivet
jotka sotaharjoituksissa kauan sitten
olivat teräviä pieniä kiviä
tuntuivat rauhoittavilta
aivan kuin epämiellyttävä olisi muuttunut
akupisteeksi -
viestittänyt
että olen.
AMMUMME KOHTA YLITSENNE JA SITTEN JÄLLEEN POISTUMME!
En tiedä kuulimmeko niin
vai tuliko se vain muistista
mutta latteat kasvot
kuin valonheittimellä tuodut
jotka olin vilahduksella viereltäni huomioinut
tuijottivat vain latteutta
tai turvallista hiekkaa
joka ei kasvaisi.
Liikkumattomuudesta luin
ymmärtämättömyyden
hyväksynnän
alistuneisuuden.
Avasin silmänija edessäni valosoikio vaaleni
jolloin erotin pelon ja uhman
mitä aina pelkäsin
ja kuiskaus erottui huutona:
Tämä on aivan järjetöntä ja typerää!
Miksi kukaan ei tee mitään?!
Askeleet tulivat lähemmäksi -
tömähtäen ja pehmeinä
sillä ne eivät katsoneet paikkaa.
Ummistin silmäni
mutta en tiennyt kumpi heilautti enemmän -
se etten ollut nyökännyt
vaiko se suuri aalto
joka iskeytyy laivan kylkeen
kun ruoria on vaikea pitää.
kuin vajaa säkki olisi tempaistu
ja kun raahautumisen äänet
kuin pulkka koivukujalla
loppuivat
tarrauduin lujasti hiekkaan
etten kuulisi kun ase vedettiin.
Miten kirkas, heleä sointu siinä olikaan
mutta sehän olikin toisesta maailmasta
ja kuitenkin tästä maailmasta
kuin kirkas, kuuma kyynel poskillani.
Sillä kuuma oli myös suuliekki
ja tyhjien hylsyjen kärjet
jotka vain tottelivat.