P A P P I P E R K E L E




Voimistuva laukausten rätinä säpsäytti hereille syrjim-

mäisessä teltassa nukkuvat. Mies nousi istumaan. Lähis-

töllä palava teltta kajastui seinien lävitse kuin

toisesta maailmasta, ja hän tunsi kauhua, ensimmäistä

kertaa elämässään hän tunsi nyt kauhua.

Nainen hänen vierellään kohottautui. Hän katsoi

suljettua oviaukkoa tuijottavaa miestä, ja pelko tuli

häneenkin kuin lepattava varjo. Hän sai viimein kuiskatuksi:

- He ovat tulleet läpi.

- Onko milloinkaan ennen ollut näin pahaa? mies sanoi liikahtamatta.

- Ei koskaan. Ei ennen. Kapinalliset ovat vallanneet

meidät. Meidän on lähdettävä ja heti. Nyt ei ole aikaa

edes rukoilla.

Puukko iskettiin kankaan lävitse lähellä oviaukkoa,

nopea viilto ja aseistettu mies kierähti sisään. Hän

osoitti rynnäkkökiväärillään vuoteessa olevia, silmäili

ympärilleen, ja kohottautui sitten. Noetuille kasvoille tuli hymy.

- Pappiperkele, sissi sanoi hitaasti.

Mies ja nainen tuijottivat rävähtämättä aseenpiippua,

ja odottivat sen heilahtavan rekyylistä.

- Luutnantti, sissi sanoi kääntämättä katsettaan. - Tämä on papin teltta.

Tämä sinun on nähtävä.

Luutnantti tuli sisälle. Hän astui vuoteen luo. Hän

katsoi tarkasti, hieman harmissaan, ja laski sitten

rynnäkkökiväärinsä osoittamaan maata.

- Lapset tarvitsevat papin, hän sanoi sissille. - Isä menehtyi eilen.

Ja tänne on vaikea saada uutta.

- Mutta hän on vääräuskoinen, sissi sanoi. - Ja syntinen.

- Se on heille samantekevää.

Luutnantti otti kupeeltaan pistoolin, ja ennen kuin

nainen ennätti huutaa kauhusta hän ampui kaksi laukausta

tämän päähän. Nainen vierähti maahan. Mies alkoi täristä.

Hän ummisti silmänsä. Vain epätoivoinen kauhu piti hänet

aloillaan.

- No? luutnantti sanoi. - Jäätkö pappi tänne vai

lähdetkö mukaan?

 

He lähestyivät sissileirin laidalla olevaa puutaloa; se

oli vaurioitunut kranaatinosumista.

- Mitä minun on tehtävä? pappi kysyi.

Hän tunsi olonsa hyvin rauhalliseksi, unenomaiseksi.

Tulisipa kuolema miten vain ja milloin vain, niin enää se

ei pelottaisi. Kuolema olisi hänelle vain silmien

ummistamista uneen.

- Ei mitään, luutnantti sanoi. - Sen kuin olet. Ota

tämä. He ovat vain tottuneet pappiin.

Hän ojensi ketjussa olevan suuren ristin, ja pappi

laittoi sen kaulaansa.

- Olet edes vähän papin näköinen, luutnantti sanoi. - Olet ollut väärällä puolella.

Meillä olisi sentään varaa ostaa papille muutakin kuin vain liperit.

- Ei jumala katso vaatteita. Enkä halua muutenkaan

kenenkään ajattelevan minua pappina. Vaikken sattumoisin

olekaan sinun puolellasi, en myöskään ole sinua vastaan.

Olen jumalan puolella, eikä hänkään ole sinua vastaan.

 

Lapsia oli parikymmentä, he olivat suurimmaksi osaksi

alle kymmenvuotiaita. Heissä oli sokeita ja vaikeasti

haavoittuneita, ja jotkut vain tuijottivat seinään ja

huojuttivat itseään. Pappi ja luutnantti kävelivät pitkään

heidän keskuudessaan, ennen kuin verhotuissa katseissa

välähti edes pienikin havainto jostakin poikkeavasta -

havainto ulkopuolisesta maailmasta, joka heidät oli

tyrmännyt.

Pappi huomasi luutnantin välttelevän katsomasta lapsia,

vaikka tämä joidenkin kohdalla hidastikin askeleitaan.

Jotkut nukkuivat, ja pappi oli erottavinaan liikahduksen

luutnantin kovilla piirteillä. Mutta hän itse huomasi

jälleen vain ihmettelevänsä omaa tyyneyttään.

 

Hän istuutui eräälle vuoteelle. Toisiaan vasten

makaavat tyttö ja poika olivat haavoittuneet hyvin

vaikeasti. Heiltä puuttuivat jalat, ja yläruumis ja

kasvot olivat veristen siteiden peitossa.

- Luutnantti, hän sanoi. - Äsken ajattelin, että

olisit vain ampunut minutkin, mutta nyt olen kiitollinen,

ettet niin tehnytkään.

Hän sai liikkua vapaasti, vaikka häntä pidettiinkin

silmällä, mutta hän tunsi, ettei tulisi näitä lapsia

koskaan jättämään.

Hän syötti tyttöä joka oli sokea ja jonka kädet olivat

silppoutuneet.

- Isä? tyttö sanoi. - Missä Jumala on nyt?

- Kaukana, pois täältä. Mutta hän kuulee kyllä sydäntäsi.

- Siksikö minulle kävi näin, kun hän on muualla?

- Pahuus tuon teki, rakas lapsi. Pahat ihmiset.

- Lähtikö Jumala pahaa pakoon?

- Jos hän olisi jäänyt tätä katsomaan, hän olisi

raivostunut niin, että olisi tuhonnut kaiken. Siinä

olisi mennyt liian paljon hyvääkin, liian paljon olisi

mennyt hyviäkin ihmisiä. Ihmistä johtaa vain ihminen

itse, ei jumala puutu niin vähäpätöisiin asioihin. Paha

tuhoaa aina pahan, olkoon lippu minkälainen hyvänsä.

Vaikkei elämä olekaan mustavalkoista, ihmisen teot sitä

ovat, jotta valkoinen pysyisi valkoisena ja erottuisi

yössäkin.

Tyttö keskeytti syömisen päänsärkykohtauksen ajaksi.

- En ymmärrä, hän sitten sanoi. - Mutta missä Jumala on nyt?

- Odottamassa sinua rauhallisessa ja turvallisessa

paikassa, salaisessa paikassa, jonne pääsee vain hymyllä

tai kyynelillä. Sitten kun et enää jaksa, sinä menet

jumalasi luo, ja näet jälleen ja heität palloa ja

kisailet kavereittesi kanssa.

- Pystynkö näkemään jälleen? tyttö kuiskasi. - Pystynkö

näkemään ja ompelemaan vaatteeni? Ja valmistamaan äidille

ruokaa? Onhan äiti myös odottamassa minua? Onhan?

- On. Äitisi myös on sinua odottamassa. Ja sinä näet

hänet ja itsesi ja teet vaatteista kauneimmat. Niin

kauniita vaatteita ei kukaan ole aiemmin edes nähnyt

missään.

Kyynel ilmestyi tytön silmänurkkiin.

- Lupaatko? Lupaatko Isä niin?

- Lupaan. Rakas lapsi, minä lupaan niin.

Hän otti tytön syliinsä, ja tunsi poskensa kostuvan.

 

Luutnantti kutsui papin ulos. Hän katsoi tarkkaavaisena

ja sanoi sitten:

- Olet merkillinen pappi. Mutta lapset rakastavat sinua

ja olet saanut heidän silmänsä loistamaan. Jumalamme ei

taida olla sama, mutta oletko itsekään hyvissä väleissä

Jumalasi kanssa?

- Minun puolelta välimme paranevat päivä päivältä.

Hänen mielipiteestään vain en ole aivan varma. Joka

tapauksessa, meidän jumalamme on yksi sama asia. Me

näemme hänellä vain eri naamarin.

- Kiitä onneasi, etten ole noista asioista

kiinnostunut. Muuten antaisin ampua sinut jumalanpilkasta.

Kiihtynyt sissi tuli sisältä.

- Luutnantti. Tyttö näkee!

Tyttö pyöritti silmiään säteilevänä, ja hengästynyt

luutnantti istuutui vuoteen reunalle. Vapisevin sormin

hän kuivasi tytön kyyneleitä.

- Isä! tyttö hihkaisi. - Minä näen isä sinut! Rakas

isä, minä näen sinut. Ja kaikki. Kaikki muutkin. Minä

näen teidät.

Pappi näki luutnantin hymyilevän ensimmäistä kertaa.

- Anna kun suutelen kyyneleesi pois, luutnantti sanoi pehmeästi.

Tyttö katsoi pappiin.

- Nyt ymmärrän, miksi valkoisen on oltava valkoista ja

miksi mustan on oltava mustaa.

- Niin? - Pappi tunsi hämmästyvänsä.

- Valkoinen on vain valkoista, mutta musta voi tulla

aina vain mustemmaksi. Niitä ei saa sekoittaa. Mutta vain

ihminen ne sekoittaa, koska ei ole kuin vain yksi sivellin.

- Sinä näet enemmän kuin minä, rakas lapsi.

- Minä näen itseni juoksevan, tyttö henkäisi. - Ja minä

nauran ja teen äidille kepposia. Ja minä näen...

Tyttö vakavoitui ja katsoi murheissaan isäänsä ja toisia

lapsia.

- Auttakaa heitä, etteivät he joudu niin kärsimään.

Sitten päänsärkykohtaus sai hänet ummistamaan silmänsä.

Hän avasi ne pian ja hymyili urheasti kivun lävitse.

- Isä, hän sanoi kujeillen. - Äiti antaa sinulle suukon poskelle.

Luutnantti rutisti tyttärensä syliinsä. Tyttö laittoi

silmänsä kiinni. Hänen kyyneleisillä kasvoillaan oli

onnellinen hymy. Jonkin ajan kuluttua luutnantti tunsi,

että tyttö lakkasi hengittämästä.

Luutnantin hartijat vavahtelivat, ja pappi laski niille

kätensä. Jälkeenpäin hän sai kuulla, että tuo oli kolmas

kerta seitsemän vuoden sisällä, jolloin luutnantin näh-

tiin itkevän. Ensimmäinen kerta oli kun tyttö syntyi,

ja toinen kun luutnantin vaimo surmattiin.

 

- Miksi omaa maataan täytyy kastella verellä niin,

ettei siinä kasva enää kuin rapakivet? luutnantti sanoi,

kun he tulivat hautaamasta tyttöä. - Mikä tarkoitus sillä

on?

- Kysyt aivan kuin sillä sitten olisi jokin tarkoitus. Elämä

on vain harmi jumaluudessa. Heikompi selkä vain

katkeaa ensin, ja jos niistä kyynelistä kasvaakin Enkelin

suudelma, niin suurempi saapas senkin musertaa aikanaan.

Ja vain tuuli käy ylitsemme ja se tuuli puhaltaa ilman muistia.

- Olin antanut miehilleni määräyksen ampua sinut, jos

yrittäisit pakoa. Samoin sinut olisi ammuttu taisteluiden

joskus loputtua. Mutta nyt voit lähteä milloin niin

tahdot. Olet vapaa tekemään niin kuin parhaimmaksi katsot.

- Minä jään tänne. Vaikka sitten ampuisit minut.

Luutnantti nyökytti päätään. Äkkiä pappi tarttui häntä

käsivarresta. Hän katsoi kaukaisuuteen, ja sitten

luutnanttiin.

- Luutnantti, hän sanoi tiukasti. - Lasten talo on

tyhjennettävä heti. Siihen tulee kohta osuma.

Luutnantti katsoi ihmeissään, mutta hän ei epäröinyt

antaa käskyä miehilleen. Kun viimeiset lapset oli saatu

turvaan, taloon osui tykinammus, joka tuhosi koko

rakennuksen.

Pappi tuijotti savuavia raunioita, laskeutui polvilleen

ja otti vierellään olevaa poikaa kädestä.

- Muista, hän sanoi kuin ulkopuolisena. - Muista, että

sattuma on sekä seuraus että syy. Mutta vain julmuus on

mustempaa kuin syntisin veri.

Kranaatit alkoivat tehdä tuhoaan, ja oli kuin kirkas

taivas olisi yht'äkkiä peittynyt myrskypilviin. Metsästä

tuli sotilaita, aina vain lisää tarkasti ampuvia

sotilaita. Luutnantti johti lapsia kuljettavaa ryhmää,

mutta ylivoima oli liian suuri, ja yksitellen hän näki

miestensä kuolevan.

Lapset olivat liian voimattomia edes huutaakseen, vain

toteavina he huomasivat uniformupukuisten sotilaiden lähestyvän.

Luutnantti sai osuman ja kaatui haavoittuneena maahan.

Pappi sieppasi hänen aseensa ja sai ammuttua pari

sotilasta, ennen kuin luodit taltuttivat hänet. Hän

putosi polvilleen, ja vatsaansa pidellen katsoi

sotilaita, jotka alkoivat ampua lapsia.

- Tätä te ette tule antamaan itsellenne koskaan anteeksi! hän huusi.

Luutnantti silmäili häntä tarkkaavaisena, ennen kuin

kuoli rynnäkkökiväärin sarjasta.

Pappi nosti päätään huomattuaan sotilaan seisahtuvan

vierelleen. Hän odotti laukausta.

- Kersantti! sotamies huusi. - Täällä on pappi!

Kersantti tuli lähelle.

- Perkele, hän sanoi. - Ei tuo mikään pappi ole. Hän on

se huijari, joka on petkuttanut saarnoillaan ja vienyt

ihmisten rahat. Se sama mies, joka oli nähty liikku-

van myös meidän papin seurassa. Ennen kuin hän kuoli

väijytyksessä. Sotamies!

- Niin, kersantti.

- Sinä tiedät käskyn.

- Niin.

- Ei vankeja.



 

 

Takaisin runoihin

Takaisin pääsivulle