Prinsessa Madeleine,   Runoja,   Merilauluja,   Pornolauluja,   New York - Los Angeles,  
Onanistin käsikirjasta,  Ryyppylauluja,   Laulut,    Horoskooppi,   Finnjet,   Kuvia meriltä I,  II,    
Rakas poikani - kuoleman lapsi     New York - Miami - Allure        Jaana Aalto
                          Ilmainen!   Kokonainen runokirja Rajavartija, kuoleman turvaaja
                                               Pääsivulle     Pertti Raasu

 

 

 

 

3

                                                               

                                                Namaste!

                                                                             

 

 Panajista reissailin Vasco da Gamaan, kolmenkymmenen kilsan matka hurjaa menoa ottaa bussilta tunnin, joskus reilusti ylikin, sillä nousuja ja liikennettä on paljon ja tie täälläkin mutkikas, huono ja kapea. 
Rupioita lippuluukulla tarvittiin kahdeksantoista. 
  Ikkunat ovat auki, jotta edes tuuli tekisi matkasta siedettävän. 
  Vasco on Goan suurin kaupunki, ei kuitenkaan kovin paljon enempää asukkaita kuin Panajissa, reilu satatuhatta kuitenkin.

Vascossa ei juurikaan ole turismia, minäkin olin aina ainoa valkonaama koko näköetäisyydellä, ehkä siitä johtuen siellä joskus tuijotettiin pitkäänkin ja kiusallisesti. 
  Varsinkin lapset siihen osallistuivat, vaikka toiset taas huutelivat iloisesti ’Hello!’ ja tyrkyttivät itseään kuvattavaksikin. Eivät kai pystyneet shokiltaan juoksemaan karkuun. 
  En tohdi liikaa perehtyä ilmiön syihin, oliko tuo vain luonnollinen reaktio toisen rodun tapaamiselle, vai kuultaako sieltä jotain henkilökohtaista geneettistä; tuossa tapauksessahan joutuisin siirtämään vastuun vanhemmilleni – mutta että katujen vuohetkin…

 

  

  Vascon lähellä on Danbolin lentokenttä, ja monet omatoimimatkailijat 
ostavat vain lentolipun ja hyppäävät taksiin ja tuttuun hotelliin tai 
pyörivät auton kanssa kunnes vapaa ja haluttu huone löytyy. 
  Ja niitä löytyy viidestäsadasta rupiasta lähtien. 
  Jotkut vuokraavat taksin koko päiväksi ja ajelevat Goan
 eteläisille rannoille ja takaisin parilla, kolmellakymmenellä eurolla.

 

Goan rantaviivaa on kai sadan kilometrin verran ja rantoja kolme, neljäkymmentä. 
Itse asiassa se on samaa kaunista ja puhdasta hiekkaa koko matkan, 
biitsien nimet vain vaihtuvat.

 

Kolmekymmentä vuotta sitten olin tuolla redillä, veti mietteiseksi ja hiljaiseksi, yksi ympyrä oli sulkeutunut...

 

Kolmenkymmenen vuoden takaa tiesin ja tunsin vain Baina Beachin, 
Vascon lähellä olevan rannan. 
  Nyt se oli täysin muuttunut, oikeammin se oli kadonnut, 
nimikin on nykyään Tai, tai Thai Beach. 
  Ranta tietenkin oli paikalla, likaisena vain, ehkä likaisempana kuin ennen, 
en jaksa muistaa kuinka puhdas se oli ollut. 
  Sen vain muistan että erästä sen kauimmaista osaa käytettiin vessana. 
  Kun olin tiedustellut toilettia suuremman hädän hetkellä minut oli ohjattu 
rannalle ja neuvottu kyykistymään. 
  Nousuvesi sitten aikanaan kävisi putsaamassa hiekan.   
  Nerokasta! Todellinen vesiklosetti.

Näiden kuvien välillä on kolmekymmentä vuotta ...

  ... elettyä elämää, ei hengitettyä aivan suotta

     

 

   Paikalliset kertoivat joitakin vuosia aiemmin puskutraktoreiden 
lananneen rannan hökkelikylästä suurimman ja kurjimman osan ja 
valtion järjestäneen alaa harjoittaneille naisille uudelleenkoulutusta ja 
tehneen muutenkin varsinkin villin linjan merimiesten elämää sulostuttaneiden 
toimialan laittomaksi ja eli sitä kautta piiloon ja pois yhteiskuntaa vartioivien katseilta. 
  Yhdessä paikallisten kanssa surimme tapahtunutta ja vietimme hiljaisen hetken.

 

Ennen täältä sentään löytyi  tälläistäkin...

                  ... nyt vain mitä lie joutosakkia...

        

 

Maassa jossa tyttösikiöitä abortoidaan hyödyttöminä löytyy toki miehiä jotka osaavat antaa arvon naisillekin. 
  Valtiossa on neljänkymmenen miljoonan tytön vajaus, ilman vaimoa jäävien miesten osuus vain kasvaa, sillä vuosituhansien perinteitä ei hetkessä muuteta vaikka järjen valo joskus pilkistäisikin. 
  Intiassa sanotaan, että tytön kasvattaminen on kuin kastelisi naapurin peltoa. 
  Tyttö muuttaa pois miehen sukuun, työvoima perheessä vähenee, valtavat myötäjäiset rasittavan tytön vanhempia.

Vain poika perii, hän myös on parempana eläketurvana vanhemmilleen, vain pojan sytyttämä ruumisrovio vapauttaa sielun ja mahdollistaa sen pääsyn taivaaseen.
   Joissain päin maata vain pojan syntymää juhlitaan. 
  Mies määrää naisenkin elämästä, tyttölapsille saatetaan jopa antaa vähemmän ruokaa kuin pojille.  Myötäjäiset kiellettiin jo kuusikymmentä luvulla, mutta niinhän on kielletty kastilaitoskin viime vuosisadan puolivälissä ja paljon sitä aiemmin rikoksetkin. 
  Eikä lainkaan harvinaista ole itsemurhiksi lavastetut nuorten vaimojen polttamiset tai muuten vain hengiltä ottamiset – jotta saataisiin sukuun uusi rouva ja ehkä suuremmat myötäjäiset.

Intian väkimäärä on suunnilleen viidessäkymmenessä vuodessa suunnilleen tuplaantunut, mutta eiköhän tuollaisella kulttuurisosiaaliperinteisellä väestöpolitiikalla saada nousukäyrä hidastumaan ilman radikaalisia ja yksilön vapautta rajoittavia  yhteiskunnallisia toimenpiteitäkin.

Näin silti paljon liikuttavaa suhtautumista tyttövauvoihin, moni isä hellästi ja ylpeydellä kantoi hymyilevää ja somaa jumalatarta.  

Ja intialaisissa naisissa kauneuden lisäksi minuun teki vaikutuksen heidän itsevarmuutensa, rohkeutensa, luonnollisuutensa. 
Jos he tiesivätkin arvonsa, se ei heijastunut ylimielisyytenä heidän lämpimässä katseessaan, he hymyilivät ystävällisesti takaisin ja ryhdikkäinä kulkivat miesten keskuudessa.
   Heidän vaatteensa olivat aina puhtaat ja siistit, perinteinen huivi liehui meikäläisittäin väärinpäin eli huivin liepeet selän puolella, jo nuoret ja pienet intiattaret kantoivat värikästä asuaan ylpeänä ja naisellisesti.
  Ja aina he tuoksuivat hyvältä, ahtaan täydessä kuumassa bussissakin he jollain merkillisellä keinolla säilyttivät raikkautensa, hien tuoksahdustakaan heistä en havainnut kun kohtalo oli heille julma ja he joutuivat istuutumaan likaisena lemuavan oudon valkopunanaaman viereen.

Mutta bikineissä heitä ei näkynyt. Uimarannallakin heillä oli sari tai siitä tehdyt variaatiot, moni oli pukeutunut länsimaalaisittain, mutta vallitsevaa oli intialaistyylinen asu jo pikkutytöillä. 
  Mutta eipähän heidän tarvitsekaan ottaa aurinkoa ruskettuakseen, pikemminkin päinvastoin, paahteelta halutaan suojautua.

Näköjään parissa viikossa sitä jo niin tottui ruskeisiin kasvoihin, että kotimaassa sitten tuntui hymyilyttävän oudolta katsella valkoisia naamatauluja.

Itse en montaakaan tuntia hiekoilla ollut, kävelin vain parilla rannalla touhua katsellen. Bisnes kukoisti, vesiskootterit hyppivät aallokossa, laskuvarjolla vedettiin halukkaita ylemmäksi. 
  Tehtiin hennakuvioita, ruokaa ja jäätelöä myytiin ja paikalliset naiset tarjosivat hierontapalveluitaan. Ja se todellakin tarkoitti vain ja ainoastaan löhötuolissa tehtyä ns. perinteistä lihaskäsittelyä. 
  Harmikseni sen sain selville kun kyselin vaihtoehtoista hoitoa. Päänpuistelu oli ehdotonta, mutta hymy kaunis ja veikeä.

 

    

    

 

 

    

 

Enpä muista nähneeni missään sellaista maata, jossa ei pelattaisi jalkapalloa, aina jossain kapeallakin kujalla isompi tai pienempi ryhmä antaa vauhtia usein repaleisellekin pallolle.  
  Paitsi Intiassa. Täällä havahduin tuon maailmanlaajuisen ilmiön puutteeseen, kun huomasin teltta-asukkaidenkin lasten hääräävän kriketin ympärillä. 
  Näinkö pitkälle urheilun rappiollistuttava vaikutus on jo edennyt?

  Tuolla telttakansalla en tarkoita urheiluhenkisiä ja raitista ulkoilmaa arvostavia hyvinvointikansalaisia, vaan sitä paikallista kansanosaa, 
jolla ei ole muuta kotia kuin repaleinen pressunjämistä kyhätty 
hatara tekele. 
  Kuulin että koko Intiasta neljäkymmentä prosenttia näkee nälkää. Eli nelisensataa miljoonaa ei tiedä mistä seuraavan ravintopalan saisi. 
  Se ei ole sama asia kuin meillä kun ei tiedä mitä seuraavaksi söisi.

Paljon kuulemma noiden hökkeleiden ja pressuasujamistojen väestä on siirtotyöläisiä naapuriosavaltio Karnatakasta, kuten monet kauppiaat ja rantojen hierojatkin. 
  Keikkaillaankohan sielläkin sesonkiaika ja sitten sateen alettua soudetaan kotiin; vähän kuin Lapin laskettelukausikin vetää tarjoilijoita yms. palvelusväkeä kauas pohjoiseen eteläisestä Suomesta saakka. 

Calanguten  rantakuppila 'Blue Coconut Shack'issa  Mikoksi esittäytynyt nuori mies kertoi aika selkeällä suomenkielellä työskentelevänsä siellä turistikauden ja sitten lähtevän pohjoiseen tuhannen kilometrin päähän kotiin sorvailemaan matkamuistoja, joita hän ikään kuin ohimennen näytti ja tarjosi myytäväksikin aivan erikoishintaan - samoja sai vain huomattavasti halvemmalla 
kaupungin kauppiailta. 
  Ehkä hänellä oli hyvä kokemusperäinen ymmärrys, ja hän tiesi että usein suomalaiselle riittää kunhan ulkolainen kauppias vain mongertaa pari sanaa rakkainta kieltä kaikista, ja niin matkamuistokassi 
vaihtaa omistajaa.
  Uskoisin tuon toki toimivan muissakin kansalaisuuksissa, eri tavalla me kuitenkin olemme aikalailla samanlaisia tallaajia alli huppa. 

                                   Mikko, aika koomikko.

 

Kerjäläisiä on paljon, ja ehkä liian hentomieliset turistit osaltaan mahdollistavat niiden määrän säilymisenkin, sillä jos kättä ojentamalla saa päivän palkan, niin jatkossakin se houkuttelee kadulle ja näyttämään vieläkin kurjemmalta. 
  Ei ainakaan houkuttele etsimään työtä. Jos sitä mistään sattuisi löytymään. Monisärmäinen juttu tietysti. 
  Itse en antanut kenellekään kerjäläiselle mitään, en edes raajarikoille, sillä varmaa ei ole mihin lantit lopulta päätyisivät; organisoitua rahastusta on tuollakin alalla ja kerjuri vain yksi välikäsi joka lihottaa häikäilemätöntä syöpäpesäkettä.

Näin monen paikallisen sen sijaan auliisti antavan 
almunsa sitä ruinaavalle. 
  Kai uskonto velvoittaa ja ele varmistaa siten osaltaan 
omaa taivaspaikkaansa.
  Pitääköhän  uskonto toisaalta köyhälistön ja kurjat omalla 
tavallaan nöyrinä ja onnellisina? 
  Onhan kaikki jumalan tahtoa, huonot olosuhteet tässä elämässä ovat vain seurausta pahoista teoista edellisessä inkarnaatiossa – on elettävä surkea kohtalo kuuliaisena ja onnellisena jumalan antamasta mahdollisuudesta korjata syntinsä, ehkä sitten seuraava elämä on parempi kun tämä rämmitään mahdollisimman rikkeettömästi. 

Karma on ehdoton ja myös armollinen. Kärsimys on jalostavaa, 
se on kohdattava kunniallisesti, silloin se on palkitsevaa.
  Elämä on kärsimystä, ansaitsemattomaltakin vaikuttava pahan karman tuomiota, ja se osaltaan auttaa näkemään mayan eli harhan ja mahdollistaa siten todellisuuden näkemisen ja vapautumisen epätodellisesta maailmasta, pelastuksen, 
poispääsyn jälleensyntymien ketjusta. 
  Silloin sielu on yhtä maailmankaikkeuden kanssa, yhtä maailmankaikkeuden sielun Brahman kanssa; sielu palaa sinne mistä se on kerran lähtenyt, ero ajasta on sulautumista äärettömyyteen ja iankaikkisuuteen. 
   Vedan, intialaisten pyhien kirjoitusten luomishymnissä, kerrotaan, että

 

          Silloin alussa ei ollut ei-mitään eikä mitään, ei ilmakehää
            ei taivasta sen yllä.   --- 
            Ei ollut kuolemaa ei kuolemattomuutta, ei päivän tai yön merkkejä.
             ---   Mitään muuta kuin Se ei vielä ollut.   ---

 Käsityksemme maailmasta ei ole totta, se on harhan, mayan, vääristämä kuva todellisuudesta. 
  Luopumalla tuosta totena näyttäytyvästä ja meidän totena pitämästämme ja kääntämällä katseensa itseyden sisäiseen maailmaan, hunnuttomaan todellisuuteen joka vain on - silloin on mahdollista hylätä tuo harhamaailma, maya, jättää taakseen epätodellisuus ja vapautua harhan kahleista, nähdä  maailma ja maailmankaikkeus vain olemassaolona, oivaltaa se puhtaana jumaluuden ilmentymänä.   
   Om.   -  Hindulaisen mytologian mantra, johon tuo kaikki ja paljon muuta on kiteytettynä.  Lausutaan Aum.
   Olemassaolon suuri pyörä vain pyörii, niin on aina ollut ja aina oleva näin on.

Sillä ihmisten iloisuus, tyytyväisyys, valoisuus on sellaista että sen sokeakin huomaisi jo kepillään. 
  Ja ystävällisyys, avuliaisuus, tervehditään tuntematontakin sydämellisesti ja pyyteettömästi. 
  Toki jo jenkeissäkin tuon synkkä härmäläinen huomaa ja ihmettelee mitä kummaa ne moikkailee ja utelee vointeja, pitäisikö nyt heti aamutuimaan jo alkaa purkamaan sydäntään hymyilevälle kassaneidille, kun niin ei tule tehdyksi kotimökissäänkään edes kaikkein lähimmilleen. 
  Mutta Intiassa sanoisin tuon olevan aitoa, ainakin pari sormenleveyttä aidompaa ulkokultaisiin usalaisiin verrattuna.
   Varovaiseksihan tuollainen avoimuus ja hymy perussuomalaisen kahlehditsee ja takajaloilleen, sillä täytyyhän tuollainen outo ja poikkeava käyttäytyminen kätkeä taakseen kieroutta ja laskelmoivuutta kuinka paljon tuostakin vääräuskoisesta voisi hyötyä, mutta kunhan vain itsekin koplaa vapaavaihteen täysille niin huomaa että jaettu ilo sittenkin on tuplasellainen.

Onhan se kiva että on litteä TV ja paksu luottokortti, kunhan vain muistaa kuka on johtaja, kuka hallitsee mitä, ja täytyyhän varallisuudesta ja elintasosta osata nauttiakin – tuskinpa slummin nälkäinenkään kieltäytyisi mahdollisuudesta harpata ylöspäin – mutta on hyvä huomata ettei krääsä ole onnellisuuden ainoa ehto; niin hölmöltä kuin tuntuukin sanoa että onhan se hyvä huomata…

Intia on pinta-alaltaan kymmenen kertaa Suomea suurempi, asukkaita yli miljardi, suhteutettuna Suomessa pitäisi asua sata miljoona ihmistä jotta päästäisiin samoihin tilastoihin. 
  Goa on neliöiltään vähän Saimaata pienempi ja siellä asuu Helsingin työssäkäyntialueen verran ihmisiä, puolisentoista miljoonaa. 
  Ja jos olisimme samalla trooppisella vyöhykkeellä olisi meilläkin kurjuutta ja hökkeleitä, sillä kuumuus veltostuttaa eikä innosta tekemään kuin aivan välttämättömän. 
  Jos sitäkään – vain sen mikä on pakko tehdä. Roskat vain tien- ja kadunvarteen, kerran näin sentään roska-auton keräilevän enimpiä; kaikkialla on likaa, jätteitä, roinaa. 
  Talot ovat disaindiltaan
Tallinnan lähiöiden veroisia, kurjia ja huoltamattomia röttelöitä – milläs niitä remontoisi kun riisipussikin sisällön pystyy laskemaan.

Goassa moni nukkuu taivasalla kun muuta ei ole kuin tuhansien tähtien hotelli, vaikka osavaltiota pidetäänkin maan vauraimpana.
   Kulkukoirien kanssa mihin sattuu nukahtamaan, monen elämä ulkoisesti ei juurikaan poikkea kirppuisista nelijalkaisista kavereistaan. 
  Onko heistä tehty edes syntymäilmoitusta?  
  Miljardin massasta promille on miljoona ja sehän ei ole täällä mitään. 
  Tilastovirhe vain.  
  Jälkeenpäin tietenkin rahalla saisi minkälaisen  todistuksen tahansa leimoineen päivineen, sillä köyhälle virkamiehelle sivuansiot toki ovat tervetulleita, mutta mitä he papereilla tekevät – pyllyn voi pyyhkiä kädelläkin.

Likaisina, repaleisina nuo silti ihmisiksi luokiteltavat kuluttavat jotenkin aikaansa heräämisen ja nukahtamisen välillä – ulkoisesti heidän elämänsä näyttää olevan pelkkää kurjaa olemassaoloa; hyödytöntäkö, turhaako? – siitä minä itse olen liian pieni sanomaan mitään, näin vain on ja niin vain huomennakin on. 
  Tuskinpa U2:n ritari Bonokaan pystyisi muuttamaan tätä maailmaa. 
  Miljoonat ihmiset vain nälissään nukkuvat tomussa silloin kun minä silkkilakanoissani olen huolissani autoni osamaksuista, ja vain muisto meistä jälkeen jää, tuhkan myötä se tuuleen häviää.

 

 

 

    

      

   

Niin, kriketistähän oli tarkoitus puhua, ennen kuin tulee liian pitkä sivulause. Kriketin täytyy olla hyvin älykäs peli, koska en mitään siitä ymmärrä, eli se siis on toiseen mieltäni nostattavaan lajiin  curlingiin rinnastettava ajanvietemuoto. 
  Isot aikamiehetkin sen kimpussa hääräsivät niin innoissaan että. 
  Lomani aikaan oli menossa jotain maailmantason kisailuita, ja eräänä päivä hotellin repsan mies, kuulemma yksi johtajista, tuli vastaani ja hehkutti kuinka Intian joukkue on voimissaan ja kohta koko maailma saa nähdä.

Hetken kesti kunnes ymmärsin mikä oli hätänä, vaikka eihän televisioista muuta tullutkaan kuin tuota urheiluksi nimitettävää liikehdintää. 
  En ollut silloinkaan kohtelias diplomaatti, vaan kerroin että ainoa urheilulaji jota tiiraan televisiosta ja läheltä on naisten nelinpelin tennis ja
rantalentopallo, naisten sellainen. 
  Kun aloin mielessäni sorvailla lauseita jolla kertoisin tarinan intialaisesta maharadjasta, joka krikettiä aikansa seurattuaan kääntyi englantilaisen isäntäväkensä puoleen tiedustellen, että eikö heillä todellakaan ollut varaa palkata palvelijoita tekemään tuota touhua, repsan kaverin ilme oli jo peitellyn ihmetyksen ja inhon vallassa ja kumarrellen ja anteeksi pyydellen hän äkkiä muistikin että häntä tarvittiin keittiössä. 
  Yhdellä oli lisääntynyt jälleen niiden tuttujen määrä jotka vaisuina nyökkäsivät vain kaukaa, kun eivät olleet ennättäneet kääntää selkäänsä minut nähtyään.

 

Niin – Goan kulkukoirat, niitä todella siellä on. Mihin vain katse kääntyy, siellä niitä löntystelee, makailee, kärkkyy murenta, repii auki roskapusseja. 
  Tai tappelee ja nahistelee. Yölläkin niiden yhteenotot herättävät ainakin herkän turistin, korvatulpista sentään saa jonkinlaisen avun tuohon.
  Ne nukahtavat missä sattuu ramaisemaan, jalkakäytävällä, tien vieressä, rakennustyömaiden hiekkakasoilla, rannalla. 
  Uimassakin niitä näkee, kuumaa on toki niilläkin. Vain pari pitempiturkkista huomasin, muuten tuonne näyttää jalostuneen intianmonigeeninen pieni lyhytkarvainen malli, jossa värien kirjo on vapaa.
   Yleisesti ne ovat harmaavoittoisia, pölynsävyttämiä, mutta kilttejä ne ovat, sanoisinpa että aivan kuin niistäkin huokuisi tyyni onnellisuus.
   Ystävällisellä puheella ja suun naksuttelulla ne pysähtyvät aivan viereen, katsovat lämmöllä, odottavat että silitettäisiin.

 

    

 

Lika nyt ei mitään, mutta kun jokainen koira tuntuu kantavan kirpputorillisen verran matkustajia mukanaan, jätin ystävyytemme elekielen tasolle. 
  Säälinsekaisessa naurussa siinä on pidättelemistä, kun hännänjuuressa, keskiselässä alkaa nipistämään, ja kun sinne on hampaansa upottanut  pitäisi päästä heti 
rapsuttamaan vatsaakin.
  Ihmeelliselle korkkiruuville vääntäytymällä tuo jotenkin onnistuu, mitä nyt takajalka silloin tällöin ilmaakin raapii. 
  Sirkuksessa akrobaatteina saattaisivat menestyä. Minuutti on pitkä aika, jos koira sen saa rauhassa olla, vähän väliä lepo tai kävely keskeytyy turkkilaisten kurittamiseen.

 

Söin surutta ja hyvällä ruokahalulla kaikkea mitä näin, tuossakaan suhteessa lomani ei siis poikennut normaalista.
  Mapusan markkinapaikan eräässä paikallisessa ruokamossa limsapullon kera ateria  maksoi kolmekymmentäviisi rupiaa, Vasco da Gaman ilmastoidun ravintolan kahden lajin runsas päivällinen kolmesataaviisikymmentä. 
  Parilla kympillä löytyi sivukujilta maittavia lautasellisia, pienistä kärryistä teki makulöytöjä kympillä, juomat noissa tapauksissa joutui kustantamaan erikseen.

 

     

 

Sokeriruo’oista puristettu juoma on makeaa mutta hyvää, lasillinen irtoaa viitosella. Riski tietenkin bakteerikantojen väliseen otteluun varsinkin tuon maistelun kohdalla on, sillä jäämurskalla se tehdään kylmäksi, mutta… 
  Itse tuosta en koskaan mitään ylimääräistä saanut, kerran join kraanavettäkin, koska en kehdannut kieltäytyä kun janooni lasillinen minulle  tarjottiin. Silloin jännitti, mutta en joutunut vastaamaan ystävällisyyteen ääni- ja hajuefektein. 
   Maitohappobakteerikuurin olin aloittanut jo Suomessa, pullotettuja juomia ostin perillä, silloin kun muistin pesin hampaani johtovedellä.

Uskoisin, että jos on liian varovainen ja pelkää jopa tietokoneidenkin lähellä tartuntaa, silloin ne basiliskot vasta hyppäävätkin. 
  Tervettä järkeä ja tervettä varovaisuutta ei tietenkään 
saa jättää kotieteiseen. 
  Eksoottiset ruoat ja kulinaariset kokeilut muodostavat kuitenkin niin suuren osan matkailua, että tietyissä tilanteissa laitan mieluimmin silmät kiinni ja suun auki kuin päinvastoin. 
  Pari kertaa jouduin hieman kiirehtimään  askeleitani löytääkseni lähimmän mukavuuslaitoksen, mutta noistakin selvisin kertasellaisella. 
  Pönttö niissä sattui olemaan, hajun, likaisen lattian ja parin torakan lisäksi ei sitten muuta merkittävää, mutta onneksi jaksoin aina laukussani kantaa vessapaperia ja intiimikosteuspyyhkeitä.

 

                                          Videon koko 4.5 Mt, kesto 42 sekuntia.
                   Hindien juhlasta Calanguten lavalta.

 

 

 

Oliko sitten mikään muuttunut siitä kun viimeksi täällä kolmekymmentä vuotta sitten olin?

Muistikuvat kaukaa viime vuosituhannelta ovat tietenkin haalistuneet, mutta kurjuuden ja köyhyyden, ystävällisyyden ja onnellisuuden toki muistin, ja siltä osin juurikaan ei ole muutosta tapahtunut. 
  Kaunista ja puhdasta ja siistiä löytyy kun siirtyy hieman syrjemmälle turistikohteista, mutta muuten elämä Goassa näyttää matelevan totuttuun malliin.

Vetoisista Goan busseista ja kotimaan kolmekymmentä astetta viileämmästä ilmasta ehkä johtuen sitten matkan päätteeksi vilustuin ja sain kurjan olon.

Ikävä ei Goalle ole, miltei neljänkymmenen celsiuksen kuumuus on liikaa, ainainen hikinen ja nihkeä olo ärsytti ja väsytti. 
  Kestän kurjuuden ja kerjäläiset, minua ei häiritse herkutella aterialla, jonka saadakseen paikallinen joutuisi painaa pari, kolme päivää tukahduttavassa helteessä; osa minusta pitää Intiasta, ja sillä ei ole mitään tekemistä järjen ja todellisuuden kanssa.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja miellyttäviä – ok, mutta se ei saa minua sinne matkustamaan; ehkä kolmenkymmenen vuoden kuluttua ajattelen toisin ja istahdan illan siedettävämmässä lämmössä rantatuoliin, annan Arabianmeren aaltojen rauhoittaa mieleni, vilkaisen tähtiä, katson selällään makaavaa kuunsirppiä ja väärinpäin ja ylösalaisin olevaa Otavaa, suljen silmäni – ja silloin köyhyys ja rikkaus, kaikki, kaikki menettävät merkityksensä, jotain haihtuu, ja hetken olen yhtä maailmankaikkeuden kanssa – on vain ei mitään ja kaikki, kuten kolmekymmentä vuotta sittenkin.

 

 

Kiitos matkaseuralaisilleni

Kiitos että jaksoitte lukea

      Kiitos palautteista, niiden perusteella olen tarkistanut 
    joitakin kohtia - 
vaikka tarina onkin minun näkemykseni, 
haluan tosiasioiden silti olevan kohdallaan.

 

täältä voit kuunnella laulun 'Namaste, Goa'  
                           mp3 - 3 mt - 5:16 min.
                           Teksti minun, sävel Jarmo Jylhä

 

                   Namaste!   

 

 

                          Hindinkieltä  -  'Hei!'  -  'Huomenta'  -  'Päivää'  -  'Näkemiin' ...  - 
                          Sanskritinkielellä, vanhalla hindulaisuuden pyhällä kielellä,  
                                     josta  hindikin on tullut -   mm. jotain tälläistä:
                  'Sydämeeni olet tervetullut'  -  'Jumalainen tervehdys sydämestäni sydämeesi' ...

 

Suomi-Intia-Seura

     Suomen suurlähetystö, New Delhi

           Intian suurlähetystö, Helsinki

               Suomalainen Matkaopas

               Intiakeskus

                 

 

 

                        Tämän sivun alkuun

                                        takaisin 1 osaan

                                         takaisin 2 osaan  

   Palautetta voi antaa

 

                                Pääsivulle     Pertti Raasu  www.perttiraasu.fi

 

 

                   

Jenkkireissulleni mantereen halki idästä länteen 
ja pienille koukkauksille
Kanadaan ja Meksikoon pääset lippua klikkaamalla.

 

 

.Prinsessa Madeleine,   Runoja,   Merilauluja,   Pornolauluja,   New York - Los Angeles
Onanistin käsikirjasta,   Ryyppylauluja,  Laulut,   Horoskooppi,  Finnjet,   Kuvia meriltä I,  II,     
 Rakas poikani - kuoleman lapsi        New York - Miami - Allure     Jaana Aalto
                      Ilmainen!   Kokonainen runokirja Rajavartija, kuoleman turvaaja